Unimaan temppeli

Heräsin. Aukaisin silmäni, mutta suljin ne kohta jälleen. Olin nähnyt ympärilläni huoneeni jokapäiväiset seinät ja pelästynyt niistä ikään kuin vanki, joka tuodaan takaisin linnan kolkkojen muurien sisään.

Nopeasti kuljin ajatuksissani takaisin sitä tietä, mistä olin tullut. Olin taas kuten äsken, suuressa puolipimeässä kirkossa, jossa vallitsi täydellinen rauha ja hiljaisuus. Äänettömyys oli niin täydellinen, että tuntui siltä kuin jokainen ajatuskin olisi kuulunut yhtä selvästi kuin puhuttu sana. Oli juuri se hetki yön ja päivän vaiheelle, jolloin maailman melu ei vielä ole alkanut ja jokainen sielu on herkässä, äänettömässä odotuksessa ja ikään kuin vaistossaan tapailee, mitä koittava päivä on myötänsä tuova, iloako vai surua vai sitä sielunkokemuksen puhdasta nestettä, joka on näiden kummankin yhtymästä syntynyt.

Ihana on tämä aamunkoin hetki. Entisyyden synnit on annettu anteeksi ja unohdettu, ja vielä sielu ei ole ehtinyt tahrata peilipintaansa yhdelläkään turhalla ajatuksella. Se hengittää ja elää, mutta sen elämä on kuin lapsen elämää äitinsä sylissä.

Ensin silmäni erottivat vain kirkon tyhjät penkkirivit. Mutta etukuorissa loisti valoa. Astuin edemmäksi ja näin, että alttarin yläpuolella katto kohosi korkeaksi torniksi, jonka huipussa olevista ikkunoista tunkeutuivat nousevan auringon ensimmäiset säteet sisään ja vuodattivat valkoisista seinistä heijastuvaa valoaan alas kuoriin.

Ja mitä näinkään! Kirkko ei ollut aivan eloton ja tyhjä, vaan alttarilla seisoi mies, pitäen kalkkia molemmissa käsissään ja katsoen ylös korkeuteen. Hän tuntui olevan osa tätä hiljaisuutta, hän siinä, ääneti ja täydellisesti liikkumattomana seisten, hallitsi ja elähdytti kaikkea ja täytti koko temppelin hengeltään.

Tunsin lähestyväni alttarikehää ja polvistuvani sen juurelle. Tämähän oli vain näytelmää, sen tiesin. Itse olin katselijana kaiken ulkopuolella.

Hän läheni hitaasti ikään kuin ei olisi hetkeksikään hellittänyt sitä ehdotonta mielenkeskitystä, jolla hän pysyi yhteydessä korkeamman maailman kanssa. Hän tuskin näki minua, kun kallisti pikarin huulilleni.

Ei yhtään sanaa tullut hänen suustaan, sillä hän ei ollut niitä, jotka tarvitsevat sanoja ilmaistakseen ajatuksiaan. Eikä se juoma, mitä hän tarjosi, ollut kurkkuun kulautettavaa nestettä vaan puhdasta eetteriä, joka valui silmänräpäyksessä läpi koko olennon antaen kuvaamatonta terveyttä ja voimaa.

Ihmettelin itsekseni, kun päivätajunnassa ajattelin untani, joka ei ollut kuviteltu vaan todellinen. Aletaankohan näinä päivinä pystyttää uusia temppeleitä näkymättömissä maailmoissa ja toimittaa pyhiä menoja uudella tavalla? Näihin temppeleihin ei ainakaan ketään houkutella tavan tai yleisen mielipiteen nojalla eikä ulkonaisten menojen vuoksi. Tänne ei löydäkään tietä muu kuin joku yksinäinen kulkija, etsijä, hapuilija.

Eikä tämä temppeli ole auki ainoastaan kerran viikossa virallisesti toimeenpantavaa jumalanpalvelusta varten, vaan joka aamu täällä seisoo tuo äänetön henki, joka on tullut alas korkeudesta tekemään palvelusta ihmisille, kun he alkavat herätä ja janota elämää. Hän tarjoaa heille pikarista hengen ja voiman juomaa, ennen kuin he ryhtyvät päivän töihin. Ja vaikka ketään ei poikkeaisi sisälle, niin hän kuitenkin toimittaa äänetöntä hartauttaan, rukoillen siunausta koko maailmalle. Hänen työnsä on ikuisuuden työtä. Hän ei ole niitä, jotka elävät juoksevaa hetkeä varten.

Makasin vuoteellani ja mietin vielä sitä kummallista seikkaa, että tämä juoma oli ollut minulle elämänjuomaa. Ja kuitenkin se sakramentti, jota se muistutti, oli vietetty "Herran kuoleman" ja hänen verensä vuodatuksen muistoksi. Kuinka eloa sykähtelevä aamuhetki ja kuoleman muisto sopivat yhteen?

Tällä hetkellä se salaisuus minulle selvisi. Ehkäpä tuon tuntemattoman toimitsijan ajatukset olivat huomaamatta hiipineet sieluuni. Käsitin, että vastakohdat syleilevät toisiansa ja yhtyvät. Eihän ole milloinkaan elämä niin ankaran todellista, niin ehdotonta kuin juuri kuoleman kupeella. Ei mikään hetki ole niin raskas ja täyteläinen ja vastuunalainen kuin se, joka yhtä hyvin saattaa olla viimeinen. Ja vasta silloin osaan nauttia elämästä oikein, kun en hetkeksikään jätä lukuun ottamatta kuoleman alituista todellisuutta, sen kaikkea kuluttavaa lakkaamatonta vaikutusta. Silloin osaan antaa arvoa sille elämälle, joka sisältä virtaa esille ja alati täyttää sen paikan, jonka kuolema tahtoisi jättää tyhjäksi.

Olen rajattomasti vapaa ja rohkea toimimaan juuri silloin, kun tiedän, että mikään toimintani ei voi muuttaa ikuista todellisuutta eikä suistaa maailmanpyörää pois sen viitoitetulta uralta. Jokainen ilo, jokainen suru on kallis lahja niin kauan kuin se kestää, sitä kalliimpi, koska tiedän, että se tulee kerran pois otettavaksi.

Kuolema syleilköön kaikkea olevaista, mutta elämä yhä uudistaa itsensä ja hengittää ikuista olemassaoloa. Täydellinen kuolema on portti täydelliseen elämään.

Mutta eivätkö kaikki sanat ole vain loukkausta, kun ne pyrkivät lähestymään sitä salaisuutta, jonka jokainen tajuava sielu tuntee suurten välähdysten hetkellä? Eikö olisi parempi vaieta ja ainoastaan koettaa kuunnella sitä hiljaisuutta, joka alituisesti puhuu?

"– e"

Tietäjä — huhtikuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.