Viisi enkeliä
Lapsuuteni satumaailmasta muistuu mieleeni satu Aatamista, Eevasta ja pienistä enkeleistä. Ihanaa oli siellä paratiisissa ollut! Läpikuultavan hohtava valo oli läpäissyt kaiken, ettei siellä ollut varjoja olemassa; varjoja, jotka muistuttavat syntiä.
Miten he olivat rakastaneet tuota ihmeellistä valoa! Ja ihana Tiedonpuu suloisine hedelmineen oli ollut keskellä valossa. Hyviä ja onnellisia olivat ensimmäiset ihmiset paratiisissaan olleet ja viisi pientä valkoista enkeliä olivat aina olleet heidän luonaan: Rakkaus, Rauha, Totuus, Puhtaus ja Hyvyys.
Mutta Tiedonpuun hedelmää syötyään olivat heidän silmänsä auenneet ja valo oli tuntunut heistä sietämättömältä. He olivat paenneet sitä kuin Jumalan nuhtelevaa silmää ja pienet enkelit olivat surumielin seuranneet heitä.
Silloin suuret raskaat portit olivat sulkeneet heiltä tien Elämänpuulle! Vielä hetken ne olivat olleet auki, vielä hetken oli ihmeellinen valo väreillyt heidän ympärillään ja valkoiset enkelit olivat vielä hetken olleet Aatamin ja Eevan luona. Vihuri-tuuli oli ulvonut ympärillä, metsässä kuoleman kylmä viima vinkunut. Ja pienet enkelit olivat puhuneet:
»Hyvästi — hyvästi! Olimme luonanne paratiisissa — olitte onnellisia ja hyviä meidän kanssamme siellä. Täällä ei ole meidän kotimme, mutta joskus tulee aika, jolloin tulemme luoksenne tänne. Me tulemme silloin kun luotte paratiisin sydämeenne!»
Pienet enkelit olivat sitten levittäneet hohtavan valkoiset siipensä lentääkseen kotiin porttien sisäpuolella. Suuri tuska oli silloin vallannut Eevan sydämen ja yksinäisyyden hädässä oli hän tarttunut kauimmin viipynyttä enkeliä siipeen. Oi — verisin siivin oli valkoinen enkeli vaipunut Eevan jalkojen juureen vaikerrellen:
»Mitä olet tehnyt — Eeva! Siipeni on rikki, toverini ovat lähteneet ja kohta portit suljetaan!»
Samassa olivat synkät portit painuneet kiinni, ihana valo häipynyt pois! Elämä oli pysähtynyt kulussaan ja paratiisin ihanuus haihtunut kuten iltarusko haihtuu yön tullen.
Surun valtaamana oli Eeva polvistunut enkelin viereen ja anteeksi rukoillen koettanut sitoa haavoittunutta siipeä...
Ja satu kertoo, että siitä asti on Rakkaus kulkenut ihmislasten keskellä. On jouluyö ja ihmeellinen, tumma etelän taivas on täynnä lukemattomia tähtiä. Yksi tähti loistaa ihanammin ja voimakkaammalla valollaan kuin toiset — se lähestyy maata — se liitelee ilmassa — se pysähtyy värähdellen pienen majan yläpuolella. Sen sinertävä valo valaisee pientä enkeliä, joka rikkonaisin siivin surullisena kulkee majaa kohti.
Tuo valkoinen enkeli on kulkenut ja kulkenut aikoja, ajanjaksoja hakien parantajaa siivelleen. Hän on odottanut ihmistä, jonka rakkaus olisi samasta jumalaisesta lähteestä alkuisin kuin hän itse on. Hän on toivonut hetken tulevan, jolloin ne neljä muuta enkeliä voisivat laskeutua maan päälle ihmisten luokse, jolloin Rakkaus, Rauha, Totuus, Puhtaus ja Hyvyys astuisivat ihmisten sydämiin! Raskasta on hänen kulkunsa ollut. Epäitsekkään rakkauden asemesta on hän aina vain tavannut itsekkyyttä, ja jokainen itsekäs rakkaus on puristanut hänen haavoitettua siipeänsä maahan.
Hiljaa hiipii suurimman kaikista hyveistä omistava enkeli kehdon luo, jossa lepää pieni lapsi. Syvät, tummat silmät katselevat tulijaa, silmät loistavat tähtien lailla ja pienen enkelin surumielinen katse muuttuu iloiseksi! Paratiisin ihanat kentät avautuvat hänen silmiensä eteen, ihmeellinen, salaperäinen valo ympäröi hänet, ja haavoittunut siipensä kohoaa hohtavan valkoisena entiseen asentoonsa. Suuri riemu täyttää enkelin — hän on päässyt kotiin! Tummassa yössä kuuluu enkelikuorojen ihmeellistä laulua ja äärettömässä valomeressä tuntee hän pienet sisarensa, jotka lähestyvät maata.
Valot haihtuvat! Surujen mies kulkee kärsimysten tietä! Petettynä, vainottuna ja koditonna hän kulkee — kaikkien muiden hylkäämänä paitsi valkoisen enkelin vierellään. Ja kukaan muu ei tuota valkoista olentoa huomaa. — Ecce Homo! Katso ihmistä!
Mietiskelijän korkea otsa; ääretöntä lempeyttä korkeassa vartalossa; syvät Näkijän silmät, ihmeelliset, läpitunkevat, täynnä taivaallista valoa. Kenen ne rakkauden ilmapiiriin kietovat — hän ei koskaan voi siitä irtautua; kenelle ne harmia leimaavat — hän ei sitä kestää voi; mutta ne, jotka näkevät säälin kyyneleen putoavan noista loistavista silmistä — he ovat ikuisesti lohdutetut yhdestä kyyneleestä. — Nyt painaa raskas risti hartioita, maailmantuska ahdistaa Voidellun sydäntä... Risti on pystyssä kalliolla ja katkera malja on tyhjennetty viimeiseen pisaraan! Aurinko pimenee, koko maa värisee kauhusta, elämä pysähtyy kulussaan ja kuoleman portit liikkuvat saranoillaan! Ja ne, joilla on silmät nähdä, he näkevät portaiden ulottuvan taivaista aina maahan asti ja valkoiset enkelit kulkevat ylös ja alas niitä myöten.
L. B.
Ruusu-Risti
— joulukuu 1925