Yön kellot Unessa kirjoitettu Kun päivän silmä sulkeutuu Ja syttyy tähdet, nousee kuu, Yön lapset liikkuu valveillaan. On unikukat kulmillaan. Ne soittaa kelloin hopeisin, Ne kutsuu kuiskein viehkehin. Taas herää kaipuu kauneuteen! Ja sielut vaipuu kaikkeuteen. Niin sineen kaukorantojen Nyt kierii kaiku kellojen. Kun sinne kuolee, kaikumaan Saa sieluissamme uudestaan. Nää vavahtavat haaveissaan Ja havahtavat toimimaan Nyt toden, kauniin etehen. Niin vaatii soitto kellojen. U. E. G. Ruusu-Risti  —  lokakuu 1923
Ken yössä kammioon käy Unessa kirjoitettu Lyö syksyinen sade mun ikkunaani. — Kun aavistus sydämen asettuisi! Niin kuoleman kylmästi huokailee yö ja kohtalo huoneeni ovelle lyö. Ken yössä mun kammioin kätköhön käy? Ei muuta kuin silmänsä tutkivat näy. Lie avaruudesta hän saapunut — vai mun muistoni elpyvät muotonsa sai? Näin lumoihin tulijan vajoanko?´ Mun käteni käteensä kajoaako? Jo kasvojen ilmehen huomata saan. Ne omani ovathan. — Henkevät vaan. Saa elämä entinen ajatuksiin. Ma katsahdan menneisiin kokemuksiin. En aikaa, en paikkaa ma tajuakaan. Mun yllätti ikuisuus katsannollaan. Kuin kellojen kaikuna kaikkisuus soi. Mun muistoni tuskan ja lohdunkin toi. Kuin kuvansa kalvossa lähtehen nään mä selvyyteen pyrkivän varjoni tään. On nykyisyys kadonnut. — Odotan vaan. Näin ihminen tilille asetetaan. Ei silmiini katsahda tulevaisuus. Saa luokseni ankara ajattomuus. U. E. G. Ruusu-Risti  —  huhtikuu 1924
Kevätaamuna Kevätaamuna ken herää keralla auringon kehrän usvasta sarastavan, tunnelmin kirkastuvin silmää hän loistoa Luojan ja maailmat uusiksi huomaa. Mahtavan ajatus käy — tahtokin selväksi nyt. Sydämin tyyntyvin katsoo hän kuohuja elämän vuoksen. Keväiseen kukintahan virkoovat mairehet maat. Virta pyörtehin vyöryy kohti mahtavaa merta. Maisemaa ihanaa mies vaieten ihmettelee. Vaiheensa mennehet, tulevat haihtuvat hetkehen tähän. Ilmestys elämä on. Nykyisyys ihmeellisen. Katoaa aika ja paikka ja kaikkehen yhtyy hän itse. Elämää ajattelee — muotojen vaihtelua. Ikuisten arvojen siintävät sieluhun loistavat kuvat. Olemusominaisin luotujen selviää jo. Ainetta, henkeä ihminen — ilmennys ikuisen tahdon! Aikojen menneiden nuo kuvaajat vaikenevat. Temppelit alttarein, tietäjäin sortuvat — häipyvät opit. Ihmisen heräävän saa hetki tää valtoihinsa. Tähän onnehen johtivat kohtalon jakamat huolet. Tästäpä tulevaisuus saapa on valaistuksen. Meren hän mahtavan tuntee ja siihen vajota tahtoo — itsensä kadottaen yhtyä kaikkisuuteen. Kimmellys laineiden loihtiva lemmen ikuisen mieleen. Syvyyteen vaikenevaan vie siten ihmisen tie. Henkensä Luojasta suuresta lähtenyt elämän kiertoon — kohtalon kouluttamana — alkuunsa yhtyvä on. Virran tulvivan kuohuissa kulkenut syvyyteen meren. sukeltaa rannattomaan — ajasta ikuisuuteen. U. E. G. Ruusu-Risti  —  maaliskuu 1926
Ma vieläkö suvea vuotan? Nuo aamuni auteret jäivät ja aavojen väljä tie. Nuo kaikkosi lempeni päivät ja vihani kuollut lie. Kun myrsky mun haakseni suisti, ma ajolle aavain jäin. Kas', rannalla mökki, kuisti! Käyn iltani valoon päin. Taas luokseni kuolema palaa! Yön toveri, häivyit pois. Ma aamua kaipaan salaa. Ken viisarit kääntää vois? On varjoni toveri toinen. Se vierellä vaeltaa. Mun aamuni siinnossa voinen Nuo veikkoni tavoittaa. Kun syytän! synkkää vailla käyn valkeaa latua ja pilttini pienen lailla mä muistelen satua. Niin aattelen veikkoja noita. — Ei kiittäneet, laittaneet. Nään kunnaita, koivikoita. Kas', siintävät, syvät veet! Nään purteni pirstoiksi lyödyn, ja rannalle saapuneen. Nään mantuni, rahasta myödyn ja suveni kuihtuneen. Taas sydämein laulua kuulen. Sen kuolema opetti. Mä veikkoni saapuvan luulen. Ne soittonsa lopetti. Vie latuni laelle vuoren. On jäissä jo selkäveet. On mahla jo alla kuoren ja terttuni kukkineet. Ma vieläkö suvea vuotan, kun syksyni sadon sain. Sun, kuolema, silmiisi luotan. Ne varjoissa näinhän vain. U. E. G. Helsinki 30.1.1927 Ruusu-Risti  —  maaliskuu 1927
Meditaatio Kaikkivalta, sulta anon hiljaisuutta. Älä kiellä multa kohti kaikkisuutta, kuni siivin nousta aamun ruskohon. Vaihtuvaisen kuvan poistat sekä pelon, Hartauden luvan annat, uuden elon. Kohoon oman rinnan kuiskein kuulohon. Järki sekä tunne, tahto vaikenevat. Ohjaa orvot kunne tiellä hapuilevat. Nouskoot hengen lahjain, itsen tuntohon. Puhdassydämiset kaihtaa mennehiä, saapuu taivahiset vastaan näkeviä. Risti muuttuu musta valo-hohtohon. U. E. G. Ruusu-Risti  —  toukokuu 1927
Etusivu	Runoja