Sampsa Kuukasjärvi

Kirjaesittely: Totuus on korkein hyve – Pekka Ervastin elämäkerta

Erik Gullman: Totuus on korkein hyve – Pekka Ervastin elämäkerta. Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura ry: Helsinki 2020. 333 s + kuvaliite 16 s.

Erik Gullmanin kirjoittama Pekka Ervast -elämäkerta Totuus on korkein hyve ilmestyi vuoden 2020 lopulla Ruusu-Ristin julkaisemana järjestön satavuotisjuhlan kunniaksi. Gullman on taustaltaan ihmisyyden tunnustaja ja on tutkinut Ervastia kymmeniä vuosia. Kirjan hiomisessa häntä avusti työryhmä.

Pekka Ervastista (vastedes tässä PE) on aiemmin julkaistu Aimo Melan laatima elämäkerta vuonna 1956. Mela kirjoitti vapaalla kaunokirjallisella tavalla merkitsemättä lähteitä tarkasti ja spekuloi asioista. Gullman puolestaan seuraa lähteitä, merkitsee ne tarkasti, eikä juuri spekuloi. Yleisesti ottaen Mela käsittelee PE:n henkilökohtaisia asioita Gullmania enemmän lukuun ottamatta PE:n viimeisen vuoden Amerikan-matkaa, josta Gullman tarjoaa uutta tietoa.

Itselleni monet PE:n elämän tapahtumat olivat ennestään tuttuja mm. hänen kirjoistaan Teosofisia muistelmia ja Ruusu-Ristin syntysanat Suomessa sekä Pirjo Aallon artikkelista "Pekka Ervastin elämänvaiheita" (Teosofi 1–2/2007).

Gullmanin kirja etenee kronologisesti. Siinä on selkeä rakenne, kuvaavat lukujen nimet ja huolellinen ja helppolukuinen kieli. Aihe on Gullmanin hallussa. Sisältö on jännittävää luettavaa Suomen teosofisen liikkeen alusta ja yleensä Suomen historiasta kiinnostuneille – PE liitetään omaan aikaansa. Välillä tulee sopivia lainauksia PE:n omista teoksista.

PE (1875–1934) oli keskeinen teosofian levittäjä ja juurruttaja Suomessa. Hän oli poikkeusyksilö, jolla oli näkemystä ja luomisvoimaa. Hän etsi totuutta kiihkeästi ja löydettyään sen uhrasi elämänsä sille. Opettelipa hän jopa suomen kielenkin kunnolla pystyäkseen opettamaan teosofiaa kansalle.

Vuorisaarnan moraaliopetus erottaa PE:n monesta muusta teosofian ja rosenkreutsilaisuuden edustajasta. Vuorisaarnan ohjeet on aina tiedetty kristikunnassa, mutta niitä on pidetty epäkäytännöllisinä. PE kuitenkin esitti ne käytännöllisinä ja kansantajuisina ja painotti jokaisen mahdollisuutta kristuselämään. Aitona opettajana PE ohjasi yksilöitä itsekasvatukseen tai oikeammin sanottuna itsensä muuntamiseen. Muita harvoja vuorisaarnaa korostavia teosofeja ovat H.P. Blavatsky ja Paul Brunton, joka mielenkiintoisesti mainitaan elämäkerran sivulla 247 PE:n englanninkielisen Vuorisaarna-kirjan arvostelijana.

Elämäkerran alkupuolella esiintyy paljon henkilöitä ja historiaa. Käytetyt lähteet kertovat ajasta, jolloin teosofiasta kirjoitettiin aktiivisesti maamme sanoma- ja aikakauslehdissä. Itse teosofia kuitenkin jää alussa kunnolla esittelemättä, mikä saattaa hieman hämmentää ensikertalaista.

Loppupuolella teos tarkentuu kohti vuorisaarnaa, Kalevalaa ja Ruusu-Risti-työtä, joita esitellään paljon tarkemmin kuin yleistä teosofiaa sitä ennen. Ihan lopussa maininnat mestarin tapaamisesta Amerikassa ovat hämäriä, ja lukijaa kiinnostaisi lukea niistä selvemmin.

Kirjassa PE:stä välittyy monipuolisen realistinen ja jopa samaistuttava kuva. Päällimmäinen vaikutelma on lempeä tahtoihminen. Epävakaan tuntuinen nuoruusaika vaihtuvine rakkauden vakuutteluineen ja itsemurha-ahdistuksineen hätkähdyttää. Myöhemmin PE:llä oli huolinaan mm. sairaudet, kasvattipoika ja ymmärryksen puute toisilta. Ristiriitaisesti hän näyttää olleen toisaalta radikaali kulttuurin uudistaja ja työväenluokan sympatisoija, toisaalta myös kuningasvaltaa ihaileva autoritäärinen johtaja.

PE:n erosta Teosofisesta Seurasta ja yhteisvapaamuurareista Gullman kirjoittaa kieli keskellä suuta onnistuneen neutraalisti. Koska elämäkerta päättyy PE:n kuolemaan, J.R. Hannulan sittemmin esittämät tulkinnat PE:stä ja kristosofian synty on jätetty pois.

Joissakin kohdissa kirja kaipaisi kriittistä näkökulmaa, joka tekisi kirjasta hyväksyttävämmän ensikertalaisille ja tieteellisille tutkijoille. Kriittisyydellä tarkoitan sitä, että arjesta poikkeavia ilmiöitä tai muuten kiistanalaisia asioita ei kohdeltaisi samanveroisina tavallisten tosiasioitten kanssa. Ne olisi hyvä varustaa sellaisilla ilmauksilla kuin "PE:n mukaan", "PE koki" tai "PE kertoi". Esimerkki: elämäkerrassa PE:n kertoma Leo Tolstoin astraalimatka hänen luokseen esitetään tavallisena faktana.

Lukiessa itselleni heräsi kysymyksiä kuten mistä PE sai hyvän englannin taitonsa, jota hän käytti tulkkaamisessa ja kääntämisessä, kun englantia ei mainita hänen koulussa opiskelemiensa kielten joukossa? Entä miksi PE lähti eduskuntavaaliehdokkaaksi, vaikka hän lupasi pysyä poissa politiikasta? Ja aatehistoriallisesti: keistä filosofeista PE oli kiinnostunut ja ketkä teosofit vaikuttivat häneen myönteisimmin Blavatskyn ohella? Mielestäni 1910-luvulta lähtien PE poimi termejä Rudolf Steinerilta, Max Heindelilta ja Alice Baileyltä, mutta antoi niille usein omia merkityksiä.

Kirja jää vajaaksi PE:n vaikutuksen esittelyssä. Matti Koskisen ja Rauno Rinkisen loppuluku "Pekka Ervastin henkistä perintöä" esittelee kyllä teosofiaa ja Ruusu-Ristin työtä ansiokkaasti, mutta ei valaise PE:n vaikutusta laajasti.

PE:n kirjoitukset ovat edelleen apuna maamme eri teosofisille ryhmille ja totuudenetsijöille. Kokemukseni mukaan PE on kohtuullisen tunnettu nimi Suomen henkisissä piireissä ja yllättäen myös muusikoiden joukossa. Toisaalta moni teosofinen oppi on levinnyt myös teosofisen liikkeen ulkopuolelle niin että sen alkuperää ei tunnisteta.

Totuus on korkein hyve on asiallinen, pätevä ja innoittava teos, joka esittelee suomalaisen suurmiehen persoonaa, elämää ja opetuksia. Aloittelijalle se välittää teosofisen käsityksen, että elämän tarkoitus on tulla tietoiseksi sisäisestä jumalkipinästä. Teosofeille se muistuttaa, että meidän tulee olla rauhantahtoisen kulttuurin edelläkävijöitä.

Julkaistu Teosofi-lehdessä 1/2021


Etusivu Pekka Ervast