Pekka Ervast

Kristillisen kulttuurin sisäinen ristiriita


     Meidän kristillisellä kulttuurillamme on eräs ominainen piirre, jota emme ole voineet huomata muinaisissa vanhoissa niin sanotuissa pakanallisissa kulttuureissa. Se on ilmestynyt meidän elämäämme ja maailmaan vasta kristillisenä aikakautena. Ja se erottaa meidän kristillisen elämämme, sekä ulkonaisen että sisäisen elämän suuressa määrässä vanhasta niin sanotusta pakanallisesta elämästä. Tämä ominainen piirre on sielullinen, sisäinen ristiriitaisuus, joka ei ilmene ainoastaan ihmisten sisäisessä sieluelämässä vaan joka monella tavalla myöskin tulee näkyviin ihmisten ulkonaisessa elämässä. Ei meidän tarvitse asettua minkäänlaiselle arvostelevalle tai tuomitsevalle kannalle. Me voimme vain puolueettomasti todeta tämän tosiseikan, ja me voimme sitten myöskin tutkia sen syitä. Tämä ristiriitaisuus ilmenee sisäisesti ihmisten sieluissa siinä, että miltei poikkeuksetta kaikki ihmiset kristillisissä valtakunnissa tuntevat ja tietävät sisässään jostain paremmasta; tuntevat ja tietävät sisässään jostain oikeammasta ja kauniimmasta kuin mitä he itse sitten osaavat toteuttaa elämässään. Kaikki tuntevat näissä meidän yhteiskunnissamme, että oikeastaan se tajunta hyvästä, oikeasta, kauniista, todellisesta, korkeammasta ja ihanteellisemmasta, joka meissä piilee, se tajunta, se tietoisuus ei saa tyydytystä meidän omassa eikä toisten käytännöllisessä elämässä. Sen tähden on selitettykin, että ihmiskunta on vasta tällä kristillisellä ajalla tullut tietoiseksi omasta syntisyydestään.
     Ennen pakanamaailmassa ihmiset eivät tunteneet syntiä; eivät tunteneet pahaa samalla tavoin kuin me nyt. He eivät niin syvästi osanneet nähdä, mikä oli itsekästä ja huonoa. He eivät niin korkealle osanneet kohottaa katsettaan pyhyyteen, jumaluuteen ja hurskauteen. Ja sen tähden ei ollut ennen maailmassa semmoisia sielullisia ristiriitaisuuksia, jotka nyt ovat ihmisten sieluissa. Nyt ihmiset tietävät, että he eivät ole semmoisia kuin heidän ehkä oikeastaan pitäisi olla. He eivät ole niin siveellisiä, niin hyviä ja niin oikeamielisiä. He eivät pysy niin totuudessa ja rehellisyydessä. He eivät osaa olla niin oikein kuin heidän pitäisi — tai ainakin niin kuin he näkevät, että ihmisten pitäisi olla. He tuntevat oman pienuutensa, syntisyytensä ja heikkoutensa. Ja tämä syvä synnintunto, on vasta tullut juuri kristinuskon kanssa; se on aivan kristillinen ilmiö. Se kuuluu tähän meidän kristilliseen kulttuuriimme. Ja sen takia sanotaan uskonnollisella taholla, että tämä meidän aikamme on rehellisempi entisiä aikoja. Sen tähden me olemme pitemmällä sielullis-henkisessä kehityksessä. Meidän asenteemme maailmaan, Jumalaan on muuttunut toisenlaiseksi kuin mitä se oli ennen sen tähden, että syvemmin tunnemme synnin ja kuinka puutteellisia ja heikkoja me ihmisinä olemme.
     Ihminen näkee ihanteen, täydellisyyden, totuuden, kauneuden, rakkauden . . . , mutta jos hän yrittääkään sitä toteuttaa, huomaa hän oman kykenemättömyytensä. Ja viisainta on, ettei ihminen niin korkealle yritä, vaan ainoastaan syvästi tuntee ja tunnustaa oman huonoutensa. Niin selitetään kristillisellä, uskonnollisella taholla. — Ja me olemme myöskin voineet itse tutkia historiallisesti tätä kristillistä aikaa; kuinka tuo ristiriitaisuus sielussa ja samalla tuo synnintunnon virallisesti oikeutetuksi tekeminen ja ihmisen virallisesti huonoksi leimaaminen — kuinka se on saanut aikaan ja synnyttänyt myös toisia, hyvin outoja yhteiskunnallisia ilmiöitä (yhteiskunnallisia jonkinlaisessa psyykkisessä merkityksessä). Olemme voineet huomata kuinka ihmiset kristillisellä ajalla samalla kun he ovat olleet tietoisia omasta syntisyydestään, ovat voineet tulla erittäin voimakkaasti tietoisiksi siitä, että he ovat oikeassa. Tämä on sangen merkillinen ilmiö kristikunnassa, kristillisessä kulttuurissa — tuo oikeuden sisäinen tunto, tieto siitä, että "ollaan oikeassa".
     Ihmiset sanovat: "Me olemme oikeassa. Me kristityt, jotka uskomme näin, olemme ehdottomasti oikeassa. Me tiedämme, kuka Jumala on, mitä varten tämä elämä on olemassa, kuinka ihmisten on pelastauduttava pahasta ja saavutettava iankaikkinen autuus. Me olemme saaneet ratkaisun näihin kaikkiin kysymyksiin ja tiedämme olevamme oikeassa. Me olemme niin oikeassa, että hyvin pahassa asemassa ovat kaikki ne, jotka eivät omaksu meidän oikeuskäsitystämme. "
     Tämä merkillinen ilmiö kristikunnassa on saanut aikaan monenlaisia uskonsotia ja vainoja. Ajatelkaamme keskiajan kerettiläisvainoja. Satojatuhansia ja miljoonia ihmisiä poltettiin, piinattiin ja vainottiin keskiajalla sen takia, että he ajattelivat ja uskoivat asioista toisella tavalla kuin ne, jotka olivat ulkonaisessa maailmassa vallassa. Se kirkko, joka oli vallassa, määräsi, mitä ihmisten piti uskoa ja jos ken ei tahtonut niin uskoa, oli hänet ehdottomasti poltettava; sillä jollei häntä poltettu, hänen sielunsa joutui ikuiseen tuleen. Oli parempi pelastaa hänen sielunsa polttamalla ruumis. Sillä tavalla selittivät ja ajattelivat inkvisiittorit keskiajalla ja he vainosivat kovasti kaikkia toisia, jotka ajattelivat toisella tavalla kuin he itse. Vaikka sitten syntyi reformaatio, vaikka Luther sai aikaan muutoksen kirkoissa ja uskonnollisissa oloissa, niin me tiedämme, etteivät protestantit päässeet tuosta tunteesta, että "me olemme oikeassa ja että tietysti täytyy myöskin olla semmoisia, jotka ovat väärässä ja joita meidän siis täytyy vainota". Tiedämme, että juuri protestanttisissa maissa alkoivat sitten niin sanotut noitavainot. Silloin poltettiin satojatuhansia ihmisiä sen takia, että he olivat muka salaliitossa paholaisen kanssa. Jos jonkun naisen tai lapsen huomattiin olevan tekemisissä näkymättömän maailman pahojen ja julmien voimien kanssa, niin silloin ei ollut muuta keinoa pelastaa hänen sieluansa, kuin se vanha koeteltu keino, että poltettiin hänen ruumiinsa. Tuo on minusta niin kuvaava piirre kristillisessä kulttuurissa, tuo tunne, josta ruotsalaiset sanovat: "Rätt har jag", tuo tunne siitä, että "Minä olen oikeassa. Ja koska minä olen oikeassa, niin voi niitä, jotka ovat väärässä". Lopulta ihmisen täytyy päästä ja tulla siihen, jos hän on oikein kristillinen kultivoitu ihminen, että hän ei voi olla varma muusta kuin itsestään. Sen tähden olemmekin nähneet, että kirkkojen ohella on syntynyt paljon lahkoja, jotka kaikki ajattelevat itsestään, että ne ovat oikeassa ja kaikki muut väärässä. On lahkoja, joissa yksi tai kaksi tai kolme ihmistä ajattelee, että he ovat oikeassa ja heidän täytyy sivistää toisia. Ja jos nuo toiset eivät ole alttiita opetuksille, niin he ajattelevat: "niin, meitä on ainakin kolme, jotka olemme varmat autuudestamme". Tämä on niin ihmeellinen piirre tässä kristillisessä kulttuurissa, että todella tulee kysyneeksi, mikä on siihen syynä. Mikä on syynä tuohon sisäiseen ristiriitaan ja noihin ilmennyksiin, jotka ilmeisesti ovat jossain yhteydessä tuon sisäisen ristiriidan kanssa? Voimme nähdä ja huomata, katsellessamme kaikkein nerokkaimpia, kehittyneimpiä ja viisaimpia, lahjakkaimpia ihmisiä, kuinka heissäkin on ristiriitoja.
     Jos otamme semmoisen ihmisen kuin ruotsalaisen runoilijan Viktor Rydbergin esimerkiksi, niin me kaikki muistamme, että kaikki hänen kirjoituksensa uhkuvat mitä suurinta viisautta, rauhaa ja rakkautta. Hän on ihastunut vanhaan kreikkalaiseen kulttuuriin ja pikemmin katselee epäilevin silmin kristillistä uskontoa. Hänen kaikissa runoissaan vallitsee sopusointu ja rauha, ja tietysti siis hänen omassa sielussaan — koska hänen runonsa ja kirjoituksensa ovat ilmennyksiä hänen sielunelämästään — myöskin vallitsee tämmöinen ylimaallinen sopusointu, jumalallinen rauha ja rakkaus. — Kun joku kävi hänen luonaan ja puhui tästä, puhui ihaillen Rydbergin kirjoista ja myöskin lausui, että Rydberg itse on ehdottomasti harmoninen ja korkealle kehittynyt olento, niin Rydberg hymyili surunvoittoisesti ja sanoi: "Oi, oi, ei se ole kuin toinen puoli minusta. Minussa on toinen puoli, eläin, sangen voimakkaana. Se ei tule runoissa esille; mutta ristiriitainen olento minä olen, vaikkakin minä teen noin paljon kaunista ja saan ilmi niin paljon kirjoissani." — Ja se, joka tällä tavalla keskusteli Rydbergin kanssa, tunsi itsensä sangen hämmästyneeksi. — Ottakaamme tarkasteltavaksemme toinen ihminen, joka on tunnettu ihmisenä, ja josta on ajateltu, että hän oli harmoninen ja ehjä. Tarkoitan Goethea? Hänen kaikissa runoissaan vallitsee klassillinen, kreikkalainen sopusointu ja rauha, mutta hänkin valitti sitä, kuinka hänen sielunsa on rikkinäinen. Faustin sanat olivat samalla Goethen sanoja: "Kaksi sielua asuu minun rinnassani, toinen sielu kohottaa kätensä taivasta kohti, mutta toinen on kiinni maassa." Ja hän valitti ystävälleen, kuinka hän on tavattoman tyytymätön itseensä, ja ihmetteli, kuinka hänen elämänsä oli kerrassaan toista, kuin se, mitä hän sisässään saattoi unelmoida. Ja totta on, että tämmöistä ristiriitaisuutta emme näe muinaisissa kulttuureissa. Jos tutkimme esimerkiksi kreikkalais-roomalaista kulttuuria, huomaamme kuinka siellä ihailtiin kauneutta; eikä siellä kenenkään mieleen olisi juolahtanut, että kauneus olisi ollut väärää ja jumalatonta. Kaikki ihmiset tunsivat olevansa ehjiä olentoja; ei heitä vaivannut synnintunto. He olivat yksinkertaisempia ihmisiä kuin me. Jos joku heistä oli paha ja roisto, niin oli hän sitä kokonaan. Hän oli todella sitä, mitä hän oli, ja se oli tavallaan kaunista. Jos joku tunsi olevansa jalo, ei hän epäillyt itseään; hän oli jalo itsensä ja toistenkin mielestä. Myöhemmässä kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa alkaa jo näkyä ristiriitaisuutta sielussa. Ikäänkuin kysymysmerkki olisi asetettu ihmisten eteen. Mutta sitä ei ollut varhempina aikoina, vanhemmissa kulttuureissa Kreikassakaan. — Siksi me todella kysymme huolestuneina: "mitä tämä oikeastaan on; mistä tämä johtuu?" Ja silloin luulen, että meidän täytyy ensin saada vastaus aivan oloista itsestään: nykyiseltä ajalta, kristilliseltä kulttuurilta, kuin myös vanhalta ajalta ja kulttuurilta ennenkuin kaivamme syvemmältä. Sillä jonkinlainen vastaus tulee meille sangen pian, jos vähän ajattelemme. Kun ajattelemme kristillistä kulttuuriamme, sen ristiriitoja, sen ihmisten ja yksilöiden sisäistä tunnelmaa ja ristiriitoja ja kysymme: mistähän ne mahtavat johtua, mistä johtuu se, että meidän kulttuurissamme on enemmän vilppiä, petollisuutta, valhetta, kavaluutta, epätodellista kuin ennen; mistä johtuu, että meidän kulttuurissamme on ulkokultaisuutta paljon; niin emmeköhän saa vastausta sangen pian eräästä hyvin tunnetusta, mutta ehkä silti aina syrjäytetystä asiasta. Se asia on ihmisten tietämättömyys, jota he eivät tunnusta itselleen eikä toisilleen.
     Kun käännymme kirkon, sen ruhtinaiden, piispojen ja pappien puoleen ja kysymme heiltä: "Tiedättekö, että te olette niin oikeassa kuin aina väitätte; tiedättekö todella olevanne oikeassa; tiedättekö, mitä te kansoille opetatte; tiedättekö, että se on totta?"; ja jos me aivankuin ravistamme heitä, emmekä päästä ennen kuin he vastaavat totuudenmukaisesti, niin heidän täytyy vastata: "Me emme tiedä". — Siis niiden, jotka opettavat ja vuosisatain aikana ovat opettaneet ihmisille kristikunnassa, että on olemassa ikuinen kadotus; että Jumala on suuri julmuri, joka istuu taivaassa ja päättää kenen ihmisen hän syöksee helvetin tuleen; ja kuka ei usko, niin varjelkoon . . . kun kysymme: "Tiedättekö, että asiat on niin", niiden ihmisten täytyy vastata, etteivät he tiedä, todellakaan eivät tiedä. He koettavat tietysti heti selittää, että eihän ihminen voi semmoista tietää. Ihmisen täytyy tyytyä jumalalliseen ilmoitukseen, joka on kirjoitettu raamattuun. Raamatun sana pitää paikkansa; sen kirjaimet ovat Jumalan piirtämiä. Raamatussa sanotaan, että se, joka ei usko, joutuu kadotukseen. — Ja siis me sanomme heille: "Te nojaamalla yhteen ainoaan kirjoitettuun kirjaan kaikessa sokeudessanne olette valmiit tuomitsemaan ihmiset helvetin tuleen ja polttamaan heidän ruumiinsa, ja kuitenkin te itse ette tiedä, onko semmoista ikuista helvetin tulta ollenkaan olemassa. Te olette uhkarohkeita olentoja te papit ja piispat ja te, jotka istutte paavin istuimella ja tuomitsette kansoja; te olette uhkarohkeita olentoja." — Siihen he tietysti eivät saata mitään huomauttaa. Mutta meidän täytyy vain todeta, että tietämättömyyden pohjalle on kaikki rakennettu.
     Kaikki se tavaton tuska, jota miljoonat ihmiset ovat tunteneet joko sen takia, etteivät ole osanneet uskoa tai että heitä on piinattu ja poltettu, koska eivät ole uskoneet, on johtunut — tietämättömyydestä. Kaikki ne uskonsodat, joita on käyty Jumalan ja Jumalan Pojan nimessä, Kristuksen lippua heiluttaen, ovat olleet aivan turhia, ihmisten toisiaan kiusaamista ja kiduttamista vain, koska ne ovat johtuneet tietämättömyydestä. Eivät ne ihmiset, jotka käännyttivät toisia, tienneet, oliko heillä totuus, oliko heidän jumalansa todella ollut olemassa; he olivat ainoastaan sokeasti siihen itseään suggeroineet ja olivat itselleen ja toisille sanoneet: "Niin on ja niin Jumala tahtoo, ja sen tähden . . . "
     Ja he ovat olleet tietämättömiä. On surkea se näytelmä, mikä meidän silmiemme eteen avautuu, kun katselemme kristikunnan historiaa. Nyt me katselemme sen nurjia puolia. Ja miksi, kysymme, ei muinaisina aikoina, vanhoissa kulttuureissa ollut mitään tämmöistä?
     Ajatelkaamme esimerkiksi Rooman valtakuntaa Kristuksen aikana. Minkälainen oli Rooman valtakunta? Tavallisesti ajatellaan, että se oli mahdottoman pimeä ja barbaarinen valtakunta. Ajatellaan, ettei siinä ollut mitään sivistystä. Mutta kun katselemme asioita historiallisesti, niin huomaamme, että Rooman valtakunnassa vallitsi täydellinen uskonvapaus. Siellä oli ymmärretty, että jumalat olivat ihmisten tekemiä ja luomia, ja siis — jokainen ihminen saakoon vapaasti palvoa omia jumaliaan. Suuressa Rooman valtakunnassa vallitsi täydellinen suvaitsevaisuus. Temppeleitä rakennettiin kaikille jumalille ja valtakunnan viisaat virkamiehet kävivät uhraamassa kaikille jumalille, sillä he tiesivät, että tämä kaikki oli enemmän tai vähemmän ihmisten hommaa, ja he ajattelivat, että me ihmiset olemme sen tähden kaikki samanlaisia ja yhtä suuren avun tarpeessa elämän edessä; mitä varten kävisimme sotaa semmoisen asian takia, mistä emme mitään tiedä. — Mutta voitte kysyä, eikö kristittyjä vainottu juuri uskonsa takia? Minkä takia keisari ja hänen virkamiehensä vainosivat kristittyjä; oliko se niin vaarallinen oppi? — Ei, — kyllä keisari oli aivan suvaitsevainen sille lempeälle puusepän pojalle, jota muutamien ihmisten teki mieli palvoa ja pitää kuninkaana. Tekihän eräs keisari ystävästään jumalan ja rakennutti hänelle temppelin määräten, että häntä piti palvoa — niinkuin muuten katoliset kirkotkin tekevät pyhimyksiä. Mitä siinä oli, jos jotkut ihmiset tahtoivat rakentaa jollekin puusepän pojalle temppelin; eihän se häirinnyt valtakunnan rauhaa. Hyvällä omallatunnolla saivat nekin krestiaanit palvella sitä jumalaa, jota tahtoivat. Mutta minkätähden heitä vainottiin? — Sen tähden heitä vainottiin, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta. Kristityt sanoivat: "Meidän Mestarimme., meidän Kristuksemme, jonka elämänoppia me seuraamme, sanoo: ’Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu’, ja me kaikki kristityt olemme noudattaneet hänen oppiaan, niin ettemme vanno lippuvalaa emmekä ota miekkaa käteemme". — Siitä yksinkertaisesta syystä heitä vainottiin, sillä tämähän oli kuin valtiorikos. Siitä syystä kristittyjä vainottiin. Siitä syystä kristittyjä, jotka Jeesusta seuraavat, vainotaan vielä tänäkin päivänä. Kun oli maailmansota käynnissä, niin Englannissa esimerkiksi, jossa kveekkarit opettivat, että kristitty ei voi kantaa miekkaa, kolmesataa nuorta miestä virui poliittisina vankeina vankilassa, jonne monet heistä kuolivatkin. Kun vuoden perästä kysyttiin: "Menettekö nyt rintamalle", niin jotkut olivat masentuneita ja menivät rintamalle kuolemaan; mutta ne, jotka eivät menneet, teljettiin uudestaan vankeuteen. Semmoista ei ole tapahtunut ainoastaan pimeässä Venäjän valtakunnassa, jolloin duhobooreja vainottiin, teljettiin vankiloihin ja kidutettiin, vaan semmoista on voinut tapahtua meillä sivistyneessä Euroopassa maailmansodan aikana. Todellista Kristuksen seuraajaa on suosittu nyt yhtä vähän kuin Rooman valtakunnan aikana. Mutta, kun katselemme Rooman valtakuntaa, niin näemme, että se oli sivistynyt valtakunta, mutta se oli muuten rappeutunut, ettemme sieltä oikeastaan löydä syitä siihen, miksi vanhoissa kulttuureissa ei ollut ihmisillä ristiriitaisuuksia.
     Mutta Egyptissä ja Intiassa ei ollut sellaista sisäistä ristiriitaa ja vallan ja oikeuden halua, jota olemme nähneet kristikunnassa siitä yksinkertaisesta syystä, että muinaisissa kulttuureissa yleisesti tiedettiin, ja julkaistiin ja sanottiin: "Ihminen voi tietää niistä asioista, jotka ovat muuten meidän silmiltämme salassa. Ihminen voi tietää, kuinka on kuoleman jälkeen, mutta tämä tieto on sitä laatua, että sitä ei voi saavuttaa ilman suuria ponnistuksia ja valmistuksia." Mutta silloinkin hyvin harvat ihmiset etsivät mitään semmoista tietoa. He tyytyivät siihen tietoon, että tietoa voi saavuttaa niistä asioista. "Luonnossa on paljon jumalia ja viisaat ovat näyttäneet meille, että luonnossa on paljon voimia, ja kuinka niitä voimia personoidaan jumalissa ja kuinka meidän ihmisten tulee olla hyvissä väleissä näiden voimien kanssa. Mutta tietoa on olemassa noissa mysteerioissa". Näin useat tyytyivät ajattelemaan.
     Kaikissa vanhoissa kulttuureissa oli niinkutsuttuja mysteerioita, mutta niistä ei ole paljonkaan tietoa. Mutta jos te tutkitte niitä oppineita, jotka ovat kirjoittaneet niistä, voitte havaita, että he kaikki tunnustavat niiden suuren merkityksen. Eivät ne olleet mitään näytelmiä, ainoastaan jumalallisia näytelmiä, joita vietettiin öisin ja joihin sai ottaa osaa, jos oli määrätyllä tavalla valmistanut itseään. Ne olivat muuta, koska vanhan ajan suuret kirjailijat ja runoilijat saattoivat yksimielisesti tunnustaa — kun he olivat tulleet vihityiksi esimerkiksi eleysiläisiin mysteerioihin —, että merkillistä on tulla vihityksi mysteerioihin: silloinhan ihminen tietää, kuinka on kuoleman jälkeen ja silloin hän on perustanut itselleen hyvän olon ja elämän kuoleman jälkeen. Eivät semmoiset suuret filosofit kuin Platon, Cicero ja muut, olisi niin puhuneet, ellei heidän sanoissaan olisi jotain perää. Sen kaikki meidän oppineemme jo tunnustavat, ja sen tähden ollaan nykyään sitä mieltä, että mysteeriot ovat olleet sangen salaperäisiä laitoksia noissa muinaisissa kulttuureissa. Mutta mitä ne ovat olleet, sitä eivät ole osanneet ratkaista. Niistä on niin vähän tietoa — ja sitten: mitenkä voivat noita asioita ymmärtää oppineet, joilla ei ole mitään tietoa semmoisista asioista, joista aina puhutaan mysteerioiden yhteydessä. Mutta muinaisissa kulttuureissa oli erinomaisen tärkeä, huomattava ja suurimerkityksinen tuo seikka, että ihmiset eivät eläneet samassa tietämättömyydessä kuin nyt kristillisessä kulttuurissa. Eivät suuret kansanjoukot silloinkaan mitään erikoista tienneet, mutta he ymmärsivät sen seikan, että tietoa on saavutettavissa. Tämä kielletään kristillisessä kulttuurissa. Kristityt kirkot sanovat aina: "Tietoa ei voi saada." Ja nuo sanat tuomitsevat kirkot ja lahkot. Nuo sanat tuomitsevat meidän kristillisen kulttuurimme, sillä tuollainen puhe on vaarallista. Jos minä sanon esimerkiksi: "Ei voida mitään tietää kuoleman jälkeisistä salaisuuksista", silloinhan minä teen itseni mahdottoman suureksi tietäjäksi, sillä "minähän siis tiedän, ettei voi mitään tietää". Se on vaarallista. Se on niin sanottua nöyryyttä, mutta itse asiassa uskomattoman suurta ylpeyttä ja itserakkautta, joka on ollut ominaista meidän kristilliselle kulttuurillemme.

 

Uuden Liiton tie Kristuksen luo


     Kristus, Jumalan Poika, elämänkoulun opettaja ja ihmiskunnan vapahtaja oli muinaisina aikoina — niinkuin olemme koettaneet kuvata — etäällä ihmisistä ja saavutettavissa ainoastaan unimaailmassa. Ihmisen piti eristäytyä ympäristöstään ja muista ihmisistä jonkinlaiseksi henkiseksi ylimykseksi, voidakseen sitten näkymättömässä henkimaailmassa, jonka kansalaiseksi hän pääsi pitkän itsekasvatuksen jälkeen, tavata Kristuksen, tai ehkä paremmin sanoen, tulla Kristuksen yhteyteen. Ja jos me kysymme, millä tavoin Kristuksen läsnäolo muuten tuntui ihmiskunnassa, millä tavalla jokapäiväisessä elämässä oltiin kosketuksissa Kristuksen kanssa, niin meidän täytyy sanoa, että Kristus oli silloin kaukana jokapäiväisestä elämästä. Ihmisillä ei ollut mitään suoraa tuntemusta Vapahtajasta tässä maallisessa elämässä. Maallisessa elämässä oli vain jonkunlaista epäsuoraa kosketusta Kristuksen kanssa, nimittäin näyissä ja ilmestyksissä. Mutta näyt ja ilmestykset olivat silloin tavallisempia kuin nykyaikana. Silloin ihmiset saattoivat haltiohetkinään nähdä näkymättömään maailmaan, ja sillä tavalla joutua Kristuksen yhteyteen, että he näkivät ja tulivat mielestään kosketuksiin suurten jumalallisten olentojen kanssa. Ei kukaan ihminen silloin kylläkään ajatellut, että hän joutuisi tekemisiin maailmoiden Jumalan kanssa, maailmansielun tai maailmanjärjen kanssa. Niin ei jokapäiväinen ihminen saattanut ajatella, mutta hän näki ihmeellisiä, yleviä jumalolentoja. Ja kaikki ihmiset muinaisina aikoina uskoivat jumaliin. He näkivät semmoisia jaloja olentoja ja siten tiesivät, että heitä on olemassa, ja he saivat siitä tukea jokapäiväiselle elämälleen. Tietysti eivät läheskään kaikki ihmiset saaneet tällaisia näkyjä ja ilmestyksiä, mutta luonnollisesti kokeneet kertoivat niitä toisille ja ylläpitivät sillä tavoin uskoa maailman sisäisiin, siveellisiin voimiin.
     Aivan toista on nykyään, kun me olemme Jeesuksen Kristuksen jälkeen kosketuksissa Kosmillisen Kristuksen, maailmansielun, maailman vapahtajan, Jumalan Pojan kanssa päivätajunnassamme. Sen tähden meidän asenteemme elämään on aivan toinen kuin se oli muinaisina aikoina. Meillä on suurempi vapaus elämän edessä, mutta meillä on myöskin suurempi taakka hartioillamme. Sillä miten tämä Kristuksen läsnäolo päivätajuisessa maailmassa ilmenee meidän jokapäiväisessä elämässämme? Se ei enää ilmene ilmestyksien ja näkyjen kautta. Joskus tietysti silläkin tavalla, mutta pääpaino ei ole ollenkaan sellaisessa. Kristuksen läsnäolo tässä näkyväisessä elämässä ja päivätajuisessa maailmassa tulee nyt ilmi aivan toisin tavoin. Se tulee ilmi esimerkiksi siinä, että meidän ihmisten on sangen helppoa nähdä ihanteita, hyvän, jalon, toden, kauniin aatteita. Me kaikki ihmiset saatamme nyt Jeesuksen jälkeen ymmärtää hyvää, jaloutta, kauneutta, totuutta ja elämän pyhyyttä. Me saatamme nyt nähdä ihanteen, nähdä, että oikeastaan meidänkin elämämme pitäisi olla toista kuin mitä se tavallisesti on. On jokin ääni meidän sisässämme, joka sanoo meille, että meidän pitäisi olla parempia, rehellisempiä ja puhtaampia kuin mitä me olemme. Ääni, järjennäkö sisällämme tarkkailee olevia oloja ja kuiskaa meille, että asiat eivät ole niin, kuin niiden pitäisi olla ja niinkuin ne voisivat olla. Me nykyään kristillisessä kulttuurissa elämme sisässämme merkillisessä ristiriidassa. Me näemme enemmän hyvää kuin mitä osaamme toteuttaa, enemmän todellisuutta kuin mitä me näemme näkyväisessä elämässämme toteutuneena. Meillä on sisäisiä vaatimuksia ja emme osaa niihin vastata. Näin on nykyään jokaisen ihmisen laita. Ei ole sitä ihmistä, joka ei tuntisi sielussaan joskus jonkinlaista ristiriitaa, kaipuuta, ikävää ja kaihoa johonkin parempaan. Ja sen tähden ihmiset kristillisessä kulttuurissa etsivät sitä korkeampaa ja kauniimpaa, mitä heillä ei ole omassa elämässään. Sen tähden he tyytyvät ajattelemaan, että me olemme huonoja olentoja ja olisimme hukassa, ellei olisi armollista Jumalaa, joka päästää meidät rauhaan ja mielentyyneyteen. Meidän täytyy etsiä tällä tavalla lohdutusta uskonnosta, taiteesta, filosofiasta, tieteestä, jonkinlaisista niinkuin voisi sanoa, haaveista. Meidän kaikkien täytyy nykyisissä oloissa olla enemmän tai vähemmän haaveellisia voidaksemme ollenkaan säilyttää onnen ja sielun tasapainon tunnetta. Muuten me eläisimme niin suuressa ristiriidassa, ettemme osaisi käytännössä sitä lainkaan ratkaista. Meidän sisässämme on suuri ja ihmeellinen siveellinen vaatimus, jota emme osaa täyttää. Näin on laita kaikkien jokapäiväistenkin ihmisten, varsinkin meidän nykyaikaisessa kristillisessä kulttuurissamme.
     Myöskin näemme toisen merkin Kristuksen läsnäolosta ihmiskunnassa ja hänen läheisyydestään päivätajuntaan. Se toinen merkki on, että jokainen ihminen — ja lisään aina: varsinkin meidän kristillisessä kulttuurissamme — tuntee jollain salaperäisellä tavalla, vaistomaisesti, että hänen henkilöllisyytensä, oma elämänsä on arvokas. Hän ei voi enää tuntea itseään aivan joutavaksi olennoksi, jonka elämä ei merkitse mitään, joka aivan hyvin saattaa heittää elämänsä menemään minkälaisessa menossa vain. Ihminen ei saata nykyään niin tuntea. Hän tuntee, että hänenkin elämällään on arvo. Sen tähden huomaa myöskin, että meidän kristinuskonnossamme puhutaan erikoisesti ihmisen persoonallisesta arvosta, puhutaan Paavalin sanoilla, että ihmisen sielu on kalliisti ostettu; ja sen tähden ihminen ei voi myydä sieluaan. On parempi, että ihmisen sielu pelastuu, kuin kaiken maailman tavarat. Ja millä tavalla muuten sielu voisi olla arvokas, ellei siinä asuisi jotain ikuista ja katoamatonta. — Kirkon taholta on aina painostettu persoonallisen tunteen elämän arvokkuudesta todistavan, että ihmisessä on jotain katoamatonta. Toiselta puolen teologit ovat tahtoneet teroittaa mieleen ihmisen yksilöllisyyden kalleutta viittaamalla siihen, että koska ihminen on ikuinen olento, hänen elämänsä on kallis. Koska hän on olento, jonka Jumalan Poika on lunastanut, hänen elämänsä on kallis eikä hänen pitäisi heittää sitä ikuiseen kadotukseen.
     Tässä on kaksi merkkiä siitä, että Kristus nyt on läsnä maailmassa toisella tavalla kuin ennen: ensiksi tuo ihanteellisuus ja toiseksi tämä salaperäinen oman elämän arvon tunto. Ja jos ajattelemme suuria nerokkaita kirjailijoita ja ihmisiä, joista oli aikaisemmin puhe, muistamme, kuinka tuo ristiriitaisuus selvästi näkyy heissä. He saattoivat sisässään nähdä ja tuntea ääretöntä kauneutta ja korkeita asioita; he saattoivat luoda ihmeellisiä runoja ja sävelteoksia ja omassa elämässään heillä oli kuitenkin ristiriitaisuuksia. He saattoivat tuntea huonoutensa omassa persoonallisessa sielunelämässään. Siten esimerkiksi Viktor Rydberg sanoi, että eläin oli hyvin voimakas hänessä, vaikka hänen kirjoistaan huokui mitä klassillisin ja puhtain henki. Ja Goethe oli niin arvokas ihminen kuin olla saattaa ja kuitenkin hän tunnusti ihmisille, ettei hän ollut tyytyväinen itseensä. Mistä johtuu heidän voimakkaat ristiriitaisuutensa? Emme ymmärtäisi sitä, ellemme voisi okkultisesti tietää, että nuo kehittyneet, voimakkaat ja vanhat sielut ovat olleet muinaisissa kulttuureissa pitkälle kehittyneitä ihmisiä, jotka ovat ottaneet osaa mysteerioihin ja tulleet niihin vihityiksi. He ovat nyt taas ensimmäistä tai toista kertaa Jeesuksen jälkeen mukana tässä kristillisessä kulttuurissa, jolloin heidän persoonallisuudestaan herää aivan jotain semmoista uutta, jota he eivät ole ehtineet kokea ennen. Viktor Rydberg oli jossain edellisessä ruumistuksessaan tullut vihityksi eleysiläisiin mysteerioihin ja taas Geothe oli jossain edellisessä ruumistuksessaan tullut vihityksi egyptiläisiin mysteerioihin. Nuo korkeat henget siis syntyivät tähän maailmaan ja toivat mukanaan vanhat vihkimyksensä ja tietonsa, jotka nyt piilivät salassa heidän sielussaan. Eivät he muistaneet tässä uudessa ruumistuksessaan, että he olivat vanhoja vihittyjä, mutta heidän sielussaan asui kaikki se vanha kokemus ja viisaus, jonka he olivat noissa mysteerioissa saavuttaneet. Nyt he olivat syntyneet uusiin ruumiisiin ja tämä ruumis toi aivan uusia kokemuksia. Kristuksen läsnäolo teki sen, että heidän sisäisin omantuntonsa oli paljon herkempi ja arempi kuin mitä se oli ennen. Heidän kykynsä nähdä ihanteita oli nyt tullut paljon suuremmaksi. Vanhat siveelliset ihanteet eivät enää riittäneet heidän nykyisille näkemyksilleen; ja koska ne näkemykset saattoivat olla salassa heidän sielussaan psyykkisinä voimina, niin he olivat joutuneet tilaan, jossa heidän täytyi taasen taistella itsensä vapaaksi uuden persoonallisuuden tuomista harhoista, aavistuksista ja näkemyksistä. Se seikka, että ihminen jälleensyntyvänä olentona on ennen voinut kokea suurempia asioita kuin mitä hän kokee tässä elämässä, selittää paljon ristiriitoja suurten ihmisten elämässä.
     Mutta kun nyt sanotaan, että Kristus on meidän lähellämme ja että ihmiskunnan opettaja ja vapahtaja on kosketuksessa päivätajunnassa maailman kanssa, on aivan lähellä meidän päivätajuntaamme, niin meidän täytyy kysyä: Mitenkä Kristus sitten on saavutettavissa meidän nykyisenä aikanamme? Miten me nyt voimme lähestyä Kristusta ja päästä ihmiskunnan vapahtajan yhteyteen?
     Jos tahdomme todella kuulua uuteen aikaan ja Uuteen Liittoon ja kulkea Jeesus Natsarealaisen viitoittamaa uutta tietä, elää evankeliumin aikakaudessa eikä lain, niin ymmärrämme ilman muuta, että tämä Kristuksen luo pyrkiminen ei nyt saata tapahtua samalla tavalla kuin ennen. Mutta huomatkaamme, että näin on ainoastaan, jos me tahdomme elää evankeliumin aikaa ja kulkea Uuden Liiton tietä. Mehän voimme — kuten aikaisemmin koetin selittää — vielä kulkea vanhaa tietä; voimme etsiä vapahtajaa unten mailta — ja koetin kuvata, millä tavalla se etsiminen tapahtuu. Mutta jos tahdomme pitää kiinni siitä, että Kristus on saavutettavissa meidän päivätajunnassamme, voimme kysyä, miten se on tapahtuva? Muistakaamme vielä, että muinaisina aikoina ihmisen piti eristäytyä aristokraatiksi, tulla henkiseksi ylimykseksi. Usein ihminen meni metsään, kun hän toden teolla etsi, niinkuin tänä päivänä tehdään Tiibetissä ja Intiassa.
     Aivan toisin on Uudessa Liitossa. Ero on silmiinpistävä, kun huomaa, että Uuden Liiton tietä kulkien ihminen ei saa eristäytyä toisista. Hän ei saa tehdä itseänsä henkiseksi aristokraatiksi, vaan hänen täytyy muistaa Jeesuksen sanat: "Se, joka teistä tahtoo ensimmäinen olla, olkoon kaikkien palvelija". Tämä tietysti sisältää samalla, että "Teidän pitää yleensä olla kaikkien palvelijoita, ja palvelijoita teidän täytyy olla, jos tahdotte olla ensimmäisiä. Te ette voi nyt ajatella, että teidän täytyisi eristäytyä. Nyt on teidän tehtävänne alistua ihmisten palvelijoiksi". Se on ensimmäinen suuri ehto. Nyt meidän on elettävä ihmisten keskellä; ei eristäydyttävä, vaan etsittävä ihmisiä. Ja millä tavalla hyvää tehden ihmisiä palvellaan? Millä tavalla me voimme tulla Kristuksen, Vapahtajan luo? Ainoastaan olemalla, ei teoilla; uskolla, niinkuin apostoli Paavali sanoo. Me emme voi tulla Kristuksen luo tekemällä määrättyjä tekoja. Meidän luonnollinen velvollisuutemme on ihmisten palvelijoina tehdä hyviä tekoja ja täyttää kaikki velvollisuutemme jokapäiväisessä elämässä, mutta niiden avulla ihminen ei vielä tule Kristuksen luo. Ainoastaan uskon avulla tulee ihminen Kristuksen luo, sanotaan; ja se merkitsee ainoastaan olemalla. Jos meidän ennen muinaisina aikoina piti päästä ikäänkuin ulos ruumiistamme, jotta tuntisimme itsemme sieluiksi ja tietäisimme olevamme sieluja, niin meidän nyt on tultava sieluiksi, henkiolennoiksi ruumiissa ollen; meidän on oltava sieluja, vaikka olemme puetut ruumiiseen. Meidän tehtävämme nyt on "olla". Miten se voi käydä päinsä? Seuraamalla Jeesus Natsarealaisen käskyjä. Jos me tahdomme tulla Kristuksen luo, täytyy meidän kulkea Jeesus Natsarealaisen jäljessä, seurata hänen askeleitaan ja toteuttaa kaikissa tilanteissa hänen käskyjään. Ja tämä on meidän olemistamme? Ei se merkitse, että me täyttämällä noita käskyjä tulisimme niin ansiokkaiksi, että pääsisimme Kristuksen luo; mutta täyttämällä ilman melua hänen käskyjään me opimme "olemaan". Me kaikki tiedämme, mitkä ovat Jeesuksen käskyt.
     Me tiedämme, että ensimmäinen on suuttumattomuuden käsky. — Ymmärrämme, että meidän sydämemme on muututtava kasvattaessamme itseämme sellaiseksi, ettei se suutu. Tässä ei ole kysymys ainoastaan ulkonaisesta suuttumattomuudesta, vaan tässä on ennen kaikkea kysymys siitä, että meidän sydämemme ei saa tuntea mitään vihastumista; kasvatamme itseämme kaikissa tilanteissa niin, että sydämemme puhdistuu kaikesta vihasta ja suuttumuksesta. Meidän on opittava tuntemaan, että ne ovat turhaa taakkaa ja heitettävä ne hartioiltamme. Meidän ei tarvitse kulkea semmoisen kirouksen alla. Meidän täytyy huomata, että jos kannamme suuttumuksen ja vihan taakkaa, niin se estää meitä olemasta sieluja, oikeita ihmisiä; sillä sielullisina olentoina me emme tunne vihaa eikä suuttumusta. — Se on Jeesuksen ensimmäinen käsky. Se on täytettävä kaikissa tilanteissa; ei mitenkään ulkonaisesti eläen, sillä se on asia, joka koskee meitä sieluina.
     Toinen on puhtauden käsky, joka kuuluu: "Älä katso naista himoitaksesi". — Tietysti se ei saata tarkoittaa yksinomaan miehiä, vaan tarkoittaa kaikkia ihmisiä. "Älä himoitse; ole puhdas". Tämä käsky niinikään merkitsee — ei sitä, että meidän on ulkonaisesti oltava säädyllisiä ja puhtaita, jotta saisimme koko maailman kunnioituksen ja kaikki ihmiset pitäisivät meitä erinomaisina olentoina —, tämäkin käsky tarkoittaa aivan sisäistä asiaa. Se koskee ennen kaikkea meidän ajatuksiamme ja tunteitamme, joita ei kukaan näe. Ne on puhdistettava puhtaiksi, sillä ne lähtevät meidän sydämestämme. Meidän sydämemme on itsekasvatuksen avulla tässä suhteessa puhdistettava aivan puhtaaksi kaikista intohimoista, sukupuolisista viettelyksistä ja himoista. Meidän sydämemme on tuleva lapsen sydämeksi. — Se taakka ja risti, joka on ihmisten kannettavana, on sukupuolisuus. Kaikki ihmiset tuntevat, kuinka heikkoja he ovat tässä suhteessa, kuinka epäpuhtaita heidän ajatuksensa ja tunteensa saattavat olla. Tämä on taakka, jota he kantavat, risti, joka heidän hartioitaan painaa. Ja sen tähden, jos Kristuksen luo tahdomme päästä, on meidän seurattava Jeesuksen käskyjä siinä, että puhdistamme sydämemme, niin ettei se tiedä mistään epäpuhtaasta. Sen tulee todella olla lapsen sydän, joka näkee kaikkialla rakastettavia ihmisiä. Meidän sydämemme täytyy oppia tuntemaan sitä suurta jumalallista rakkautta, jota nimitämme veljesrakkaudeksi, ja joka on hyvin lähellä ihmisiä sen tähden, että Kristus on lähellä meidän päivätajuntaamme, läsnä kaikkia jokapäiväisiä ihmisiä. Se läheisyys näkyy taiteessa ja kirjallisuudessa. Sen kaikki tietävät sisässään. Hän, jonka tulee seurata Jeesuksen toista käskyä, ei saa kasvaa vain paljaaseen tietoon ja ymmärrykseen siitä, vaan hänen on toteutettava se omassa sydämessään. Hänen on puhdistettava oma sydämensä, niin että se tulee vielä kerran niinkuin lapsen sydämeksi.
     Kolmas on totuuden ja rehellisyyden käsky. Siinä sanotaan: "Teidän puheenne olkoon aina totuudenmukaista ja lyhyttä: ’on, on, tai ei, ei’. Helposti joudutte muuten jokapäiväisessä elämässänne puhumaan turhia ja saattamaan paljon pahaa aikaan. Vapautukaa siis siitä taakasta, joka painaa ihmisiä". — Kun ihminen vapautuu paljon puhumisen halusta, niin hänen sielunsa kehittyy. Kun ihmisen äly kehittyy, niin hän tahtoo sanoa, saattaa ajatuksensa ilmi sanoissa, mikä ei sinänsä ole pahaa, sillä sitä varten meidän kielemme on, että me puhuisimme. Se ei ole sitä varten, että puhuisimme turhia, vaan että ylistäisimme, mikä totta on ja jättäisimme turhan puhumatta, että kielellämme ylistäisimme Jumalan kunniaa. Sitä varten meidän puhelahjamme oikeastaan on. Ja todella on kuin risti ja taakka meitä painamassa, kun olemme kovin puheliaita. Jos hyvin paljon käytämme kieltämme, niin me voimme tuntea, kun joudumme yksiksemme ikäänkuin joku painaisi meitä ja muistelemme: "Mitähän minä lörpöttelinkään." Ihminen yksin ollessaan tekee tiliä omista sanoistaan ja luonnonmuisti pitää siitä huolta. Jeesus sanoo, että jokaisesta turhasta sanasta meidän pitää tehdä tili. Ja mitä sille voi, että luonnossa on ihmeellinen muistikirja, johon kaikki piirtyy. Kerran meillä on kaikki se edessämme, mitä olemme puhuneet, ellei ennen niin ainakin kuoltuamme. Jos olemme turhia puhuneet, niin se vaivaa meitä, ja me ajattelemme: "Kuinka minä siitä pääsisin?" Jos olemme valehdelleet, silloin todella meistä tuntuu tuskalliselta ja tukalalta, ja me ajattelemme kuoleman jälkeen: "Millä tavalla minä tämän voisin sovittaa?" Me tiedämme silloin, että Jeesuksen käskyt eivät ole mitään turhia käskyjä, vaan ne kertovat meille elämän laista. Elämän lain vaatimus on, että meidän täytyy oppia käyttämään kieltämme oikein ja puhumaan totta. Se on välttämätön saavutus elämän koulussa, samoin kuin on puhtaus ja suuttumattomuus; sillä me olemme sieluja ja sieluina meidän täytyy osata "olla". Sieluina meidän työmme ei ole hosumista, vaan meidän toimintamme on silloin melkein samaa kuin oleminen. Kun me olemme jotain sielussamme, niin me samalla toimimme ja teemme. Olemalla sielussamme hyviä, emme voi olla hyvää tekemättä.
     Neljännessä käskyssään Jeesus sanoo: "Pahaa ei voi voittaa väkivallalla, taistelemalla sitä vastaan; pahan voi voittaa ainoastaan hyvällä. Pahan voi ainoastaan voittaa. Jos pahaa teemme, niin me alistumme pahan alle; jos pahaa emme väkivallalla estä, niin me voitamme sen". — Tämä on vielä hyvin suuri probleemi ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Tällaista käskyä emme ollenkaan ymmärrä. Mutta se ei ole umpimähkään sanottukaan. Se on tosin sanottu kaikille ihmisille, mutta se on tarkoitettu ennen kaikkea ja ainoastaan niille, jotka tahtovat tulla tietoon Kristuksesta; muita ihmisiä ei velvoiteta noudattamaan Jeesuksen käskyjä. Mutta jos ihminen tahtoo oppia tuntemaan Kristusta, hänen on seurattava Jeesuksen käskyjä. Silloin on hänen myöskin opittava tietämään, tuntemaan ja kokemaan, mitä tämä neljäs käsky sisältää; miksi se kieltää meitä väkivalloin vastustamasta pahaa. — Me emme saa vastustaa pahaa edes omassa itsessämme. Jos me vastustamme sitä, niin me vain nostamme pahan voiman vastaamme. Meidän ei tule vastustaa, vaan meidän täytyy voittaa. Ihmisen tulee niin lujasti uskoa hyvään ja kulkea Jeesuksen jäljissä Kristusta kohti, ettei voi tulla kysymykseenkään mikään muu mahdollisuus kuin joko lankeaminen tai voittaminen. Hän lankeaa ja nousee uudestaan. Hän tietää, että taistelu ei auta, vaan voitto. Nämä ovat salaperäisiä, hämäriä sanoja. Sitä ei voi inhimillisellä kielellä selittää; se täytyy kokea. Jos sinulla on taipumusta erikoisiin paheisiin, esimerkiksi suuttumiseen, et pääse siitä sillä tavalla, että taistelet sitä vastaan, vaan ainoastaan siten, että voitat sen. Mutta ennenkuin osaat voittaa, niin sinun on valmistauduttava voittamaan sillä tavalla, että käännät katseesi siitä pois; sinun tulee kieltäytyä kuuntelemasta pahan ääntä. Jos olet valmis suuttumaan, niin ajattele rauhan hetkinäsi suuttumattomuutta, sielun tyyneyttä, rauhaa ja kirkkautta, joka on äärettömän ihana ja kaunis, ja joka tekee elämän helpoksi sinulle. Ajattele sitä usein ja säännöllisesti. — Jos mistä tahansa paheesta tahdot päästä, niin älä kiinnitä siihen huomiota, vaan löydä sen vastakohta ja ajattele sitä; silloin ikäänkuin pakenet sitä pahaa ja vahvistut hyvässä. Ja kun paha nousee eteesi, niin olet kasvanut hyvässä ja voitat. Mutta jos et ole kasvanut hyvässä, niin kuinka sinä voisit voittaa. Taistellessasi sinä ikäänkuin rakastat sitä pahaa ja .kuinka sinä silloin voisit taistella sitä vastaan: ja sinä lankeat. Mutta, kun olet rauhallisina hetkinäsi ajatellut, kuinka kavala se on tuon viehättävän muotonsa takana, kun rauhallisina hetkinäsi olet ajatellut sen vastakohtaa ja kuinka paljon luotettavampi sen vastakohta on, olet tullut vahvemmaksi ja voitat pahan. Viha ei koskaan lopu vihalla. Viha loppuu ainoastaan rakkaudella.
     Viidennessä käskyssään Jeesus sanoo: "Mitä se merkitsee, jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat? Teidän tulee rakastaa niitäkin, jotka ovat teidän vihollisianne, jotka ovat vieraita ja kuuluvat vieraisiin kansoihin. Tehkää hyvää niille, jotka ovat teille pahoja. Siunatkaa niitä, jotka ajattelevat teistä pahaa ja siunatkaa persoonallisia vihamiehiänne ja tehkää niille hyvää. Rakastakaa niitä, joita te kutsutte vieraiksi". — Kaikki ihmiset maan päällä ovat yhtäläisesti ihmisiä ja sen tähden meidän veljiämme. Sen tähden sanookin Jeesus: "Sen, joka tahtoo oppia Kristusta tuntemaan, sen täytyy oppia kaikkia rakastamaan". Ainoastaan sillä tavalla ihminen voi olla elävä sielu näkymättömässä ja näkyväisessä maailmassa, että hän täyttää joka tilaisuudessa kaikki viisi käskyä. Ainoastaan sillä tavalla hän lähestyy sitä hetkeä, jolloin hän tulee tuntemaan Kristuksen. Sillä varmaa on, että kun ihminen kaikessa nöyryydessä kulkee tätä Uuden Liiton tietä, tätä Jeesuksen näyttämää sisäistä tietä viiden käskyn täyttämisessä, kun ihminen samalla väsymättömästi tekee työtä ihmiskunnan hyväksi täyttäen jokapäiväiset velvollisuutensa, tekee hyvää niin paljon kuin mahdollista, varmaa on, että silloin koittaa hänelle eräänä päivänä, odottamattomana päivänä se hetki, jolloin hän löytää Kristuksen ja jolloin Kristuksen Isä, Jumala tunnustaa hänet pojakseen. Hän saa nähdä ja kokea sen, mitä Stefanus kuollessaan ja mitä Paavali Damaskuksen tiellä. Varmaa on, että ihminen tulee silloin korotetuksi Kristuksen yhteyteen ja vihityksi siihen näkymättömään, viisasten ihmisten Valkoiseen Veljeskuntaan, joiden koko elämä kuuluu Isän tahdon täyttämiselle.

{Esitelmäteoksesta Laki vaiko evankeliumi}