Pekka Ervast

Olemmeko käsittäneet oikein?

Pari sanaa teosofisesta liikkeestä

1.

     Puolen vuosisataa on kohta kulunut siitä, kun Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa esiintyi eräs kirjailija, joka ennen pitkää herätti tavatonta huomiota. Hän kirjoitteli sanomalehtiin — enimmäkseen spiritistisistä aiheista — ja seurusteli alussa spiritistien kanssa. Pian kuitenkin selvisi, että hänellä oli oma erikoinen sanansa sanottavana; hän ei katsellut spiritistisiä ilmiöitä samalla uskovaisella silmällä kuin tämän liikkeen kannattajat yleensä. Hän kyllä myönsi niiden todenperäisyyden ilmiöinä, mutta selitti niiden aiheutuvan enimmäkseen toisista syistä kuin spiritistein olettamista. Nämä selitykset olivat oleellisia osia kokonaisesta uudesta maailmankatsomuksesta, jonka pääpiirteitä hän vähitellen ryhtyi paljastamaan. 
     Merkillinen kirjailija oli madame H. P. Blavatsky, ja maailmankatsomus, jota hän opetti, sanoma, jonka hän julisti, oli ns. teosofia. 
     Silloista maailmaa hän suuresti hämmästytti, sillä hänen sanomansa oli sille uusi ja ennen kuulumaton. Sivistynyt maailma oli äskettäin herännyt keskiaikaisesta unestaan, pudistanut päältään dogmien kahleet ja vapauttanut itsensä uskonnon ja kirkon holhouksesta. Riemua ja luottamusta uhkuvana se oli heittäytynyt tieteellisen tutkimuksen turviin, ja tämän loistavat ja varmat saavutukset luonnontieteiden ja tekniikan alalla olivat muuttaneet kirkolliset opinkappaleet mitättömiksi lastenkamarisaduiksi. Jumalakin oli muuttumaisillaan »hypoteesiksi, olettamukseksi, jota tiede ei enää tarvinnut», kuten nerokas ja ylpeä astronomi Laplace aikoinaan oli Napoleonille väittänyt. Ja tämän iloisen .ja itsetietoisen maailman keskelle ilmestyi tuntematon nainen, maankiertäjä, seikkailija, joka leijonan voimalla ja rohkeudella ryhtyi sitä ravistamaan ja varoittamaan. 
     »Kuulkaa!» hän huusi hämmästyville joukoille, »te tanssitte kuilun partaalla: kavahtakaa, ettette huku! Te luulette tutkineenne luonnon kaikki salaisuudet ettekä edes tiedä, mikä ihminen on. Te pyyhitte maailman kaikkeudesta pois jumalallisen tajunnan ja rakkauden ettekä tunne näkymättömän henkimaailman aakkosiakaan. Te nauratte nyt, mutta lakatkaa nauramasta, ennen kuin naurunne kääntyy itkuksi». 
     Madame Blavatskyn sanoma oli todella uusi silloiselle maailmalle, sillä lyhyesti ja ytimeltään esitettynä se kuului näin: 
     Länsimaiden nuori tiede luulee ratkaisseensa elämänarvoituksen ja päässeensä totuuden perille, kun se tutkittuaan näkyväisen luonnon silmiinpistävimmät ilmiöt kieltää hengen iankaikkisen itseolemisen. Kristillinen kirkko sanoo uskovansa henkeen ja kuolemattomuuteen, mutta kieltää ihmishengeltä totuuden tiedon mahdollisuuden: ihminen ei voi eikä saa pyrkiä tietoon elämän ja kuoleman salaisuuksista, hänen tulee uskoa, mitä »Jumala» on näistä asioista kirkon ja raamatun kautta ilmoittanut. Sekä tiede että uskonto rajoittavat täten ihmishengen vapautta, kahlehtivat sitä, orjuuttavat sitä. Mutta ihmisen päämäärä on korkea! Hänen kohtalonsa ei ole jäädä tietämättömyyden pimeyteen, vaan kohota siitä päivän vaikeuteen tiedossa ja taidossa. Ihminen voi pyrkiä totuuden tietoon ja saavuttaa näkemyksen, joka käsittää sekä näkyväiset että näkymättömät, sekä elämän että kuoleman. Kautta aikojen on ollut olemassa Salainen Viisaus eli teosofia, joka tästä on tiennyt ja samalla on osannut neuvoa, miten ihminen voi totuuden saavuttaa. Kaikki suuret uskonnot ovat vain olleet tämän Salaisen Viisauden eli teosofian haaraantumia ja lapsia, vaikka kirkot ja kansat eivät ole käsittäneet omien uskontojensa todellista olemusta. Nyt oli tullut aika, että vanhan Viisauden teosofinen ääni kuuluisi ihmiskunnalle, ja madame Blavatsky oli Salaisen Viisauden Vartijain nöyrä lähetti, jonka tuli julistaa tämä sanoma maailmalle. 
     Ihminen saattoi siis päästä totuuden tietoon eli uskonnollisella kielellä sanoen Jumalan tuntoon, jota muuten sana teosofia sanatarkasti ilmaisikin! 
     Kuinka tämä olisi mahdollista? huudahti maailma ällistyneenä. Mitä takeita meillä on siitä, ettei madame Blavatskyn väite ole tyhjää ja turhaa lorua? 
     Ja silloin H. P. Blavatsky viittasi Mestareihin. On olemassa Mestareita, Salaisen Viisauden Vartijoita, jotka ovat saavuttaneet inhimillisen kehityksen huipun, täydellisiä ihmisolentoja, joilla on kädesssään tiedon ja taidon avaimet. 
     Mistä tiedämme, että noita Mestareita on olemassa? kysyi epäilevä maailma. 
     Minä tunnen monta heistä, vastasi madame Blavatsky, ja minä todistan heistä. Kristus oli yksi heitä, samoin Buddha, Krishna, Zoroaster, Pythagoras ja monet, monet muut, joiden nimet tunnetaan historiasta. He olivat kaikki Mestareita ja ovat tänä päivänä, sillä he elävät yhä vielä. Mestariksi tullut ihminen ei kuole. 
     Ja uutuudestaan huolimatta H. P. Blavatskyn ääni ei kaikunut aivan kuuroille korville. Oli niitä, jotka höristivät korviaan ja kuuntelivat. Oli niitä, jotka ottivat sanoman vastaan ja alkoivat etsiä Salaista Viisautta ja sen Vartijoita. Niitä oli useissa maissa, ja oi kumma, vuosien kuluessa ilmestyi yhä useampia totuuden etsijöitä, jotka väittivät tavanneensa noita ihmeellisiä Mestareita ja todistivat puolestaan, että teosofian sanoma oli tosi: he olivat löytäneet totuuden. 

2.

     Nyt saatamme kysyä: mikä oli se totuus, joista teosofia puhui, jota Mestarit edustivat ja joka oli ihmisen saavutettavissa? Oliko se korkea ja kaukainen päämäärä, oliko se näkemys, jonka ainoastaan Mestarit saavuttivat? Pitikö ihmisen pyrkiä Mestariksi saavuttaakseen totuuden tiedon? Mikä silloin tämän vaikean ja vaivalloisen pyrkimyksen kestäessä kannusti ihmistä? Mistä hän otti sen uskon, että Mestariksi tultuaan tietäisi totuuden? Ihminen oli itsekäs olento, hän varmaan väsyisi kesken etsimistään — hän varmaan väsyisi, ennen kuin olisi Mestariksi kohonnut! Mistä hän siis otti uskonsa ja siveellisen voimansa? 
     Tässä tulee nyt eteemme ihmeellinen ratkaisu, jonka monet teosofiset totuuden etsijät helposti unohtavat, mutta joka madame Blavatskyn julistuksessa pysyi alati kirkkaana ja selvänä. Ratkaisu kuuluu: totuuden tieto, Jumalan tunto ei ole ollenkaan kaukainen asia; toivottomaksi jäisi silloin meidän pyrkimyksemme. Ei, totuuden tieto on saavutettavissa nyt. Totuuden tieto on itse asiassa saavutettava, ennen kuin voimme edes ryhtyä pyrkimään Mestareiksi. Totuuden tieto ei kylläkään ole viisautta kirjoista, ei ulkolukua, ei muistitietoa, eikä myöskään uskonnollista hysteriaa eikä mielikuvituksen lentoa. Totuuden tieto on kyllä heräämistä uuteen elämään ja uuteen näkemykseen, se on kyllä sielullista uudestisyntymistä ja ihmisen sisässä tapahtuvaa ihmeellistä avautumista, se on kyllä totuuden näkemistä ja Jumalan vastaanottamista omaan tuntoon, mutta se ei ole etäinen asia eikä kaukainen saavutus. Se ei tule vasta mestariudessa, se tulee mestariuteen vievän tien alkupäässä. 
     Jos tahdot Mestariksi pyrkiä, täytyy sinun ensiksi tietää totuus: ei tietää sitä teoreettisena opinkappaleena, vaan nähdä se elävänä todellisuutena. 
     Ja nyt me kysymme Pilatuksen tavalla vaikkei Pilatuksen epäilyksellä: mikä on totuus? Mikä on se totuus, jonka tietoon ihminen voi päästä? 
     Ja teosofia, aikakausien Salainen Viisaus vastaa: totuus on ihmisten veljeys ja heidän yhteytensä Jumalassa. Jumala on elämän henki, olemassaolon ääretön tajunta ja tietoisuus, maailman järki, suuri, ylevä rakkaus kaiken takana. Ihminen on elämän hengen lapsi, jumalallisen tajunnan ilmennys ihmisminän muodossa, kipinä maailmanjärjen loistavasta tulesta, pisara suuren rakkauden henkimerestä. Sen tähden ihmiset ovat yhtä Jumalassa, sillä henki ja tajunta on yksi ja sama tuhansissa muodoissa, ja ihmisyksilöt ovat toistensa veljiä, erottamattomasti yhteenkuuluvia ja toisistaan riippuvia. Heidän onnensa on yhteinen ja heidän kärsimyksestä samoin. Elämä muodoissa on harhaa, hengen elämä on elämää Jumalassa ja totuudessa. 
     Kun ihminen on etsinyt totuutta henkensä koko voimalla, kun hän on lukenut ja ajatellut, katsellut ja vertaillut, miettinyt ja pohtinut, kun hänen sielunsa on polvistunut elämän eteen, rukoillen valoa ja vapautta, kolkuttaen totuuden tiedon portille, etsien oman arvoituksensa ratkaisua, silloin avautuu hänen sydämensä taivaalliselle valolle, silloin koittaa hänelle päivä, jolloin hänen silmänsä näkevät jumalallisen totuuden. Hän näkee ja hän tuntee. Hän tietää olevansa Taivaallisen Isän lapsi, yhtä hengessä kaikkien kanssa, ylhäisten ja alhaisten, viisaiden ja tyhmien, pyhien ja syntisten, jotka kaikki samaten — tietämättäänkin — ovat elämän hengen lapsia. Ylivuotava autuus ja surumielinen kaiho täyttää hänen sielunsa, sillä Mestarin, täydellisen ihmisen ihanne näkyy elävänä todellisuutena hänen henkensä silmille. 
     Hän on nyt tien alkupäässä ja tietää mihin päin on kuljettava. Ihanne on hänen edessään. Mestari on se, joka ihanteen toteuttaa. Hän taas on opetuslapsi, jonka tulee askel askeleelta oppia ihannetta toteuttamaan. 
     Hän uskoo ihanteeseen, sillä hän on ihanteen tajunnut. Hän uskoo totuuteen, sillä hän on totuuden nähnyt. Hän uskoo Jumalaan, sillä hän on hengessään tuntenut Isän läsnäolon. Usko antaa hänelle voimaa, kun hän uupuu työssään, usko rohkaisee, kun hän pelkää omaa heikkouttaan, usko lohduttaa, kun hän suree pienuuttaan. 
     Tämä heräymys, josta usko syntyy, tulee kelle totuuden etsijälle tahansa, joka etsinnässään on vilpitön. 

 

3.

     Teosofiaan kuuluu, kuten tiedämme, monenlaisia oppeja kaikenlaisista asioista »taivaan ja maan välillä», mutta yllä oleva on teosofisen elämänymmärryksen siveellishenkinen ydin. 
     Tätä uutta maailmankatsomusta julistaessaan madame Blavatsky turvautui erilaisiin menettelytapoihin: hän kirjoitteli artikkeleita sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, hän sepitti laajoja tieteellis-filosofisia teoksia, hän kasvatti itselleen ja siten teosofialle oppilaita ja seuraajia, hän esitti jonkinlaisia taikatemppuja näytteeksi ihmisessä piilevistä salaisista kyvyistä, hän perusti ystäviensä kanssa Teosofisen Seuran, jonka jäsenyysehtona oli Yleisen Veljeyden tunnustaminen ja jonka jäsenten piti olla teosofisen totuuden etsinnän ja elämänymmärryksen kannattajia, puoltajia ja levittäjiä maailmassa. 
     Mutta luonnollista on, ettei uuden maailmankatsomuksen julistaminen käynyt esteittä päinsä. Olojen pakosta ilmaantui vihamiehiä ja vastustajia. 
     Olemme jo viitanneet tieteelliseen ja kristilliskirkolliseen materialismiin ja ahdasmielisyyteen. Yhteisvoimin nämä saivatkin aikaan, että madame Blavatskyn, taikatemput eli ns. »okkultiset ilmiöt» leimattiin humpuukiksi ja H. P. Blavatsky itse julistettiin vuosisadan suurimmiksi petkuttajaksi, joka oli omista aivoistaan keksinyt koko teosofian ja sen Mestarit. 
     Nyt tahdomme lisäksi mainita muutamia toisia luonnollisia esteitä, jotka sinänsä vastustivat ja yhä vastustavat ihmisten Yleisen Veljeyden julistamista, ymmärtämistä ja toteuttamista. 
     Ensimmäisenä on tällöin mainittava se tosiseikka, että ihmiskunnalla ei ole yhtenäinen uskonto, vaan että se on jakaantuneena moniin eri uskontokuntiin. Tämä painaa paljon vaa'assa, sillä eri uskontojen tunnustajat katsovat enimmäkseen epäilyksellä toisiaan, koska kunkin oma usko on hänen mielestään ainoa laatuaan, paras ja korkein. Kun tähän lisäksi tulee, että uskonnot melkein poikkeuksetta ovat jakautuneet rotujen ja heimojen, jopa kansallisuuksienkin mukaan, jotka sinänsä erottavat ihmisiä toisistaan, on selvää, että kristityt, muhamettilaiset, buddhalaiset, hindut jne. eivät tunne erityistä ymmärtämystä eikä lämpöä toisiaan kohtaan. Mutta eipä siinä kyllin. Eri uskontojen, varsinkin kristinuskon tunnustajat ovat sitä paitsi jakautuneet lukuisiin lahkoihin, joilla kaikilla on oma pelastuspatenttinsa ja jotka niinikään silmäilevät toisiaan kylmästi ja karsaasti. 
     Toisena esteenä on mainittava se, että ihmiset kaikkialla ovat jakautuneet ns. yhteiskuntaluokkiin. Luokkaerotus, joka alkuaan johtui työnjaosta, perustuu osaksi ihmisten luonnollisen erilaisuuteen, mutta osaksi myös yhteiskunnallisten olojen raudankovaan kohtalomaisuuteen. Pitkin viime vuosisataa käytiin ankaraa aatteellista, jopa välistä aseellista, taistelua eri yhteiskuntaluokkien välillä, sillä sosialistinen liike herätti työtä tekevän luokan itsetietoiseksi asemastaan ja yllytti sitä vastarintaan ylempiä luokkia vastaan. Monen sosialistin mielestä häipyivät rotu- ja kansallisuuserot mitättömiksi niiden luokkaeroitusten rinnalla, jotka tekivät toisista ihmisistä »etuoikeutettuja», toisista »oikeudettomia» olentoja. Sosialistinen »veljeys» käsitti täten ainoastaan »köyhät», vähät välittäen »rikkaista» ja heidän onnestaan. 
     Kolmantena vaikeutena on otettava huomioon se, että ihmiskunnan historiallinen kehitys oli vienyt ns. valtakuntien muodostumiseen. Nämä valtakunnat ja valtiot eivät suinkaan kulkeneet käsi kädessä kansallisuuksien ja rotujen kanssa, vaan muodostivat tarkoin rajoitettuja kokonaisuuksia, joihin saattoi kuulua eri kansallisuuksia ja rotuja tai niiden osia. Näennäisesti yhtenäisessä kokonaisuudessa saattoi sen tähden vallita suuria sisäisiä ristiriitoja, sillä pienemmät kansallisuudet ja »alemmat» rodut olivat miltei poikkeuksetta toisten väkilukuisempien kansallisuuksien ja »ylempien» rotujen ahdistamia, sortamia ja hallitsemia. Nämä valtiolliset kokonaisuudet ja kokoamukset olivat kuin suuria — sisässään milloin sopusointuisia, milloin ristiriitaisia — maailman kansalaisia, jotka keskenään taistelivat olemassaolosta ja kilpailivat vallasta. Kun jokainen suurvaltio mielellään olisi ollut mahtavin kaikista, syntyi tästä ainainen naapurinpelko, sodanuhka ja rauhan »lujittaminen» yhä uusilla sotavarustuksilla. Maailmanrauha oli täten teennäinen, — todellisuudessa vain aselepo, — ja ihmiskunnan ulkonaisesti korkeata sivistystä turmeli ja heikensi sisäinen mätähaava. Todellinen veljeys valtioiden kesken oli mahdoton haave, niin kauan kuin kansainvälinen moraali salli toisenlaisia näkökohtia ja tekoja kuin yksilöiden elämänohjeiksi hyväksytyt siveyskäsitteet. 
     Neljänneksi ja tavallaan itsepintaisimmaksi esteeksi yleisen veljeyden tiellä on tietysti merkittävä ihmisten luonnollinen itsekkyys. Alemmassa minässään ihminen on »lähimpänä» itseään eikä välitä paljon siitä, kuinka toisten käy, kunhan hän itse — ja ehkä hänen omaisensa — voivat mahdollisimman hyvin. Ja vaikka hän olisikin kasvanut ulos itsekkyyden karkeimmista muodoista, on olemassa inhimillisiä intohimoja — rikkauden, kunnian, vallan, ylpeyden jne. himot, — jotka kietovat hänen sielunsa näkymättömiin verkkoihinsa ja estävät häntä tajuamasta veljeyden suurta ihannetta, ennen kuin kärsimyksen koulussa nöyrtyneenä hänen sydämensä vihdoin alkaa kaivata jumalallista totuutta. 
     Jättiläismäisiä voidaan todella sanoa olevan niiden vaikeuksien ja esteiden, jotka asettuvat totuuden julistajan tielle. Mainitsimme jo, mihin keinoihin madame Blavatsky turvautui taistelussaan niitä vastaan, ja nyt tulee meidän tarkastaa, kuinka hänen ehdotuksestaan järjestettiin työ ja toiminta siinä Teosofisessa Seurassa, jonka tehtävänä oli häntä auttaa ja hänen taisteluaan jatkaa. 

4.

     Kun olemme omaksuneet teosofisen elämänymmärryksen, kun olemme teosofisesti »heränneet» ja tiedämme, mitä teosofia on, ei meidän ole vaikea kuvitella mielessämme, mitä H. P. Blavatsky ja hänen Mestarinsa tarkoittivat ja mihin he tähtäsivät perustamalla Teosofisen Seuran. Tahtoivathan he ensi kädessä, että maailma heräisi älyämään, mitä oikea totuuden etsiminen on, kuinka äärettömän laajoja, vielä salattuja aloja oli ihmishengen tutkittavissa, ja tahtoivathan he lisäksi, että niin monet yksilöt kuin mahdollista kävisivät läpi sen henkisen heräymyksen, joka avaisi heidän silmänsä näkemään jumalallisen totuuden ja siten saattaisi heidät mestariuteen vievän tien alkupäähän. 
     Onko siis kumma, jos madame Blavatsky alkuaan kuvitteli, että Teosofinen Seura olisi kokoonpantu näistä tämmöisistä totuuden tietäjistä? Emme saata sitä kummeksua, sillä se oli luonnollinen ajatus totuuden julistajalla, joka toivoi itselleen auttajia ja seuraajia. Ei hän ollut uskonnonperustaja eikä kirkkokunnan, joka vetäisi puoleensa suuria joukkoja. Hän tahtoi vain kourallisen uskollisia sieluja, jotka ylläpitäisivät ja jatkaisivat valistustyötä maailmassa. Ja sen tähden hän asetti Teosofisen Seuran ensimmäiseksi ohjelmapykäläksi ja samalla jäsenyysehdoksi tuon tunnetun tehtävän »muodostaa yleisen veljeyden ydin, katsomatta rotuun, uskontunnustukseen, kansallisuuteen, väriin ja sukupuoleen». 
     Ketkä kykenisivät muodostamaan ihmiskunnan yleisen veljeyden ytimen muut kuin ne, jotka heräymyksensä ja näkemyksensä nojalla tiesivät, että veljeys oli totuus? Ja ketkä kykenisivät maailmaa auttamaan, ketkä tekemään tosi teosofista työtä, ketkä totuutta levittämään muut kuin ne, jotka totuuden tiesivät. Mitä hyötyä teosofian asialle, mitä hyötyä ihmiskunnalle olisi muunlaisista Teosofisen Seuran jäsenistä? 
     Tämä oli Mestarien ja madame Blavatskyn ensimmäinen, alkuperäinen ajatus, eikä sitä periaatteellisesti muutettu, vaikka myöhemmin Seuran piiriä jonkun verran laajennettiin. 
     Havaittiin nimittäin, että oli ihmisiä, jotka eivät vielä olleet totuutta löytäneet, mutta jotka olivat vakavia totuuden etsijöitä. He pyrkivät Seuran jäseniksi, koska tunsivat, että heille itselleen olisi apua jäsenyydestä totuuden etsimisessään. Ja niin avattiin Teosofisen Seuran ovet kaikille, jotka vilpittömästi etsivät totuutta, ja kirjoitettiin ovelle tunnuslause: totuus on korkein uskonto. Heidänkin piti tunnustaa ja allekirjoittaa Seuran veljeyspykälä, mutta heille se ensi kädessä merkitsi, että koska he eivät vielä tienneet totuutta, tunnustivat he kaikki ihmiset yhdenarvoisiksi veljikseen Jumalan, tuntemattoman totuuden edessä; he lupasivat siis olla suvaitsevaisia kaikkia uskontoja ja näkökantoja kohtaan eikä arvostella eikä tuomita ketään hänen uskonsa ja vakaumuksensa nojalla. 
     Täten syntyi itsestään eksoteerinen ja esoteerinen piiri Teosofisessa Seurassa. Esoteristi ei kuitenkaan tässä merkityksessä ollut se, joka kirjoittautui johonkin »esoteeriseen kouluun», vaan se, joka tiesi totuuden. Ja eksoteerinen teosofi oli jokainen, joka ei tietänyt totuutta, kuului hän sitten vaikkapa mihin »esoteeriseen osastoon» tahansa. Kun pidämme mielessä tämän tosiasioihin perustuvan eron »esoteristin» ja »eksoteristin» välillä, on meidän helppo käsittää kahden jäljellä olevan Teosofisen Seuran ohjelmapykälän tarkoituksen. 
     Toisen pykälän mukaan Teosofisen Seuran tehtävä oli »edistää vertailevia uskonnollisia, tieteellisiä ja filosofisia tutkimuksia.      Tämä oli esoteristeille selvä työohjelma. He, jotka itse olivat hengessään nähneet totuuden, saivat tehtäväkseen kaivaa esille uskonnoista, elävistä ja kuolleista, kaikki mahdolliset todistukset siitä, että totuus oli ennenkin tiedetty; niin ikään tuli heidän seurata nykyajan tieteellistä tutkimusta ja näyttää, kuinka se askel askeleelta lähestyi näkymätöntä ja salattua henkimaailmaa, kuinka sen saavuttamat tulokset tukivat henkistä totuuden näkemystä; ja vihdoin heidän tehtävänsä oli tutkia maailman filosofeja ja ajattelijoita, sekä kuuluisia että tuntemattomia, ja osoittaa, missä kohden he olivat totuuden nähneet tai sitä aavistaneet. 
     Selvää on, että tämmöiset laajat tutkimukset jäisivät hedelmättömiksi, ellei tutkija itse ollut totuuden tietäjä. Mutta paljon apua hänellä oli nykyajan teknillisestä kulttuurista, joka niin suuresti oli lähentänyt toisiinsa maailman kansoja ja rotuja ja joka teki verrattain helpoksi liikkua vierailla mailla ja tutustua vieraihin tapoihin, ja myöskin siitä, että itämaiden vanhaa uskonnollista ja mystistä kirjallisuutta alettiin tutkia länsimailla ja havaittiin, mikä ehtymätön tiedon lähde siinä oli tarjona. 
     Ja samassa toisessa pykälässä oli työtä eksoteristeillekin. He, jotka vielä olivat alkuperäisen etsijän kannalla, saattoivat syventyä esoteristein teosofisiin teoksiin, kuulla heidän esityksiään ja todistuksiaan, ja samalla tutustua suurten uskontojen oppeihin, maailman pyhiin kirjoihin, tiedemiesten ja filosofien ajatuskantoihin. Täten he kehittivät ja kasvattivat omaa sieluaan temppeliksi, johon totuuden henki sopivan hetken tullen saattoi ottaa asuntonsa. 
     Kolmannessa ohjelmapykälässä velvoitettiin Teosofista Seuraa »tutkimaan tuntemattomia luonnonlakeja ja ihmisen salaisia kykyjä». 
     Siinä tarjoutui tilaisuus eksoteeriselle etsijälle hankkia tietoja henkimaailman salaisuuksista lukemalla asianomaista psyykkisten tutkijain toimittamaa, spiritististä, teosofista ja salatieteellistä kirjallisuutta, ja ehkä vielä itsekin ottamalla osaa kokeiluihin ja istuntoihin. Samalla hänelle tarjoutui tilaisuus hyödylliseen työhön, sillä saattoihan hän esim. koota kertomuksia ja todistuksia »yliluonnollisista» tapahtumista, kuolleitten esiintymisistä, profeetallisista unista, näyistä yms. 
     Esoteristien tehtävä oli tavallaan korkeampaa ja vaikeampaa laatua. He tiesivät, että täydellisellä ihmisellä, Mestarilla, oli hallussaan kaikenlaisia yliaistillisia kykyjä, jotka vähitellen olivat hänessä puhjenneet hänen edetessään sillä kaidalla tiellä, joka opetuslapseudesta vei mestariuteen. Nämä kyvyt olivat hänenkin, esoteristin, saavutettavissa ja hänen tehtävänsä oli hankkia ne itselleen — ei kuitenkaan väkinäisellä tavalla, ei kykyjä tavoittelemalla, vaan elämällä sitä elämää, joka niitä kykyjä luonnostaan herättäisi. Tämä elämä oli opetuslapsen elämä eli väsymätön pyrkimys sitä veljeyden ihannetta kohti, joka heräymyksessä oli nähty. Se oli siis ensimmäisen ohjelmapykälän käytännöllistä toteuttamista sen koko laajuudessa ja sitä elämää nimitettiin kaidaksi tieksi, eikä tämä ollut tuntematon polku, koska kaikki Mestarit olivat sen ennen kulkeneet. 
     Näin olivat madame Blavatsky ja hänen suuret opettajansa suunnitelleet ja hahmotelleet Teosofisen Seuran työtä ja tehtävää. He tiesivät, että jos Teosofinen Seura olisi työlleen uskollinen, koituisi siitä arvaamaton hyöty maailmalle. Veljeyttä saarnattaisiin ja veljeyttä toteutettaisiin. Ei Teosofisen Seuran tarvinnut ottaa osaa maailman politiikkaan eikä yhteiskunnallisiin taisteluihin muuten kuin ystävän ja veljen nuhtelevalla, rohkaisevalla ja ohjaavalla äänellä. Kun maailmalla olisi edessään elävä esimerkki, jäisi se ajattelemaan ja ihmettelemään. 
     Nyt joudumme lopulta viimeiseen kysymykseemme: onko Teosofinen Seura pysynyt alkuperäiselle tehtävälleen ja ohjelmalleen uskollisena? 

 

5.

     Jos edellä esittämällämme tavalla olemme käsittäneet, minkä tähden Teosofinen Seura perustettiin, ja sitten kysymme, onko Seura pysynyt alkuperäiselle tehtävälleen uskollisena, emme tietenkään ole oikeutetut vastaamaan tähän mielivaltaisella tavalla, langettamaan T. S:sta umpimähkäistä tuomiota tai arvostelemaan sitä omien mahdollisten ennakkoluulojemme nojalla. Meidän on pysyteltävä tosiasioissa, ja sen tähden koko arvostelumme keskittyy uuteen kysymykseen: mitä Teosofisen Seuran oma historia todistaa asiassa? Onko sen historia selvä todistus siitä, että se alusta lähtien ja pitkin matkaa on tiennyt palvelevansa veljeyden toteuttamista? Onko se horjumatta ollut tehtävälleen uskollinen vai onko se elämänhistoriansa aikana ottanut harha-askeleita ja poikennut syrjään dharmansa suoralta tieltä? 
     Nykyisyys on menneisyyden tulos, ja sen tähden meidän on ensin luotava silmäys nykyiseen tilanteeseen. Mitä silloin näemme? Näemmekö Teosofisen Seuran, joka monenlaisia vaiheita kokeneena ja monenlaisia vaikeuksia kestäneenä tänä päivänä seisoo teosofisen sanoman ehjänä ja yhtenäisenä tulkkina? Näemmekö lujan järjestön, joka tehtävästään tietoisena on elänyt läpi vuosien, voittanut yhä uusia uskollisia totuuden ystäviä ja tietäjiä ja pudistanut päältään semmoiset jäsenet, jotka eivät jaksaneet seurata mukana veljeyden ihannetta kohti kuljettaessa? 
     Ah, jospa niin olisi! Todellisuus on kuitenkin päinvastainen. Kaukana siitä, että Teosofinen Seura olisi pysynyt ehjänä ja kokonaisena, huomaamme päinvastoin, että se on jakaantunut moneen eri seuraan, että se on synnyttänyt monta uutta yhdistystä. Se on vuosien vieriessä erilaisten kriisien kautta kadottanut paljon jäseniä, mutta nämä eivät ole olleet Teosofisen Seuran korkeiden tarkoitusperien pelottamia ihmisiä, ei semmoisia, jotka oman kykenemättömyytensä masentamina olisivat perääntyneet teosofian ylevien ihanteiden edessä, vaan vakavia totuudenetsijöitä, hartaita teosofeja, jotka ovat käsittäneet noita tarkoitusperiä ja ihanteita toisella tavalla, kuin mitä sillä hetkellä oli yleistä Teosofisessa Seurassa. Ja niin muodoin on syntynyt joukko seuroja, jotka nimittävät itseään mitkä teosofisiksi, mitkä toisilla nimillä, mutta joista kukin tavallaan edustaa mielestään parhaiten suurta teosofista sanomaa. 
     Madame Blavatskyn alkuperäisestä Teosofisesta Seurasta on täten aikojen kuluessa kehittynyt jotakin, jota voimme nimittää yhteisnimellä teosofiseksi liikkeeksi. Ei hän itsekään 'ollut tästä epätietoinen. Hänenkin oli tapana teroittaa ero suuren teosofisen liikkeen ja Teosofisen Seuran välillä. Hän vain toivoi, että T. S. olisi ollut teosofisen liikkeen itsetietoisin ilmaus. Kun nyt puhumme madame Blavatskyn elämäntyöstä, on asianmukaisempaa sanoa, että madame Blavatsky herätti eloon teosofisen liikkeen, kuin että hän perusti Teosofisen Seuran. 
     Joka tapauksessa se tosiasia, että yhtenäisen Teosofisen Seuran asemasta nykyään on olemassa teosofinen liike monine seuroineen ja yhdistyksineen, todistaa meille, ettei totuus ole saattanut pysyä teosofein mielissä muuttumattoman kirkkaana ja puhtaana. Niin ollen olemme velvolliset tutkimaan liikkeen historiaa ja sen kehitystä vuosikymmenien vieriessä. Ja koska tutkimuksemme tarkoituksena on saada selville, minkä tähden Teosofinen Seura on haaraantunut ja synnyttänyt rinnakkaisseuroja, koskee se yksinomaan niitä kriisejä, joiden alaiseksi teosofinen liike miltei säännöllisten väliaikojen kuluttua yhä uudistuvasti on joutunut. 

  

6.

     Ensimmäinen teosofiselle liikkeelle vaarallinen käännekohta sattui madame Blavatskyn eläessä. Se sai alkunsa siitä, että v. 1882 perustettu Lontoon Psyykkinen Tutkimusseura lähetti hartaan jäsenensä Richard Hodgsonin v. 1884 Intiaan tutkimaan lähemmin niitä »okkultisia ilmiöitä» eli jonkinlaisia taikatemppuja, joita Mr. A. P. Sinnett samoihin aikoihin ilmestyneessä kirjassaan The Occult World (Salattu maailma) oli kertonut madame Blavatskyn suorittaneen Simlassa ja Adyarissa. Tämä Mr. Hodgson hämmästytti maailmaa seuraavana vuonna (1885) kuuluisaksi tulleella »raportillaan», jossa selitti, että madame Blavatskyn »okkultiset ilmiöt» olivat paljasta petkutusta. 
     Aikomuksemme ei tietenkään ole syventyä Hodgsonin selontekoon. Se on monta kertaa todistettu mitättömäksi teosofiselta taholta, vaikkakin esim. tieteellinen maailma helpommin muistaa loan, joka heitettiin madame Blavatskyn silmille, kuin todistuksen, jolla hänen maineensa puhdistettiin. Joka muuten tästä kysymyksestä on kiinnostunut, viitataan Annie Besantin kirjaseen »H. P. Blavatsky ja Viisauden Mestarit», joka julkaistiin Tietäjässä v. 1909. Meidän huomiomme kiintyy siihen tosiseikkaan, että tuo surullisen kuuluisa raportti sai aikaan ensimmäisen kriisin silloisessa Teosofisessa Seurassa. Oli näet jäseniä, jotka sen johdosta alkoivat epäillä madame Blavatskyn vilpittömyyttä ja jättivät Seuran. Oli toisia totuudenetsijöitä, jotka kauhistuen käänsivät selkänsä teosofialle, ennen kuin olivat ennättäneet siihen tutustuakaan. 
     Madame Blavatsky itse oli sanomattoman pahoillaan »ilmiöistä» ja toivoi, ettei hän niitä olisi koskaan esittänytkään, ne kun nyt olivat omiansa hämmentämään teosofian koko aatteellista sanomaa. Mutta koska hän nuoruudestaan saakka oli ollut voimakas mediumi ja sittemmin kovassa koulussa oppinut yliaistillisia kykyjään hillitsemään ja koska hänen Mestarinsakin antoi siihen suostumuksensa, ei ole ihmeteltävä, että hän tällä tavalla tahtoi todistaa materialistiselle maailmalle ihmisessä uinuvien kykyjen ja henkimaailman todenperäisyyttä. Yhtä kaikki tuli siten — joskin puhtaassa ja hyvässä tarkoituksessa rikotuksi vanha okkultinen sääntö, joka kieltää korkeata salatieteilijää antamasta mitään käsin koskettavaa todistusta »yliluonnollisista» voimistaan. Madame Blavatskyn persoonallinen mediumistinen karma se siten tyhjentyi. 
     Tämä ensimmäinen kriisi ei luonnollisesti saanut aikaan mitään lohkeamaa Teosofisessa Seurassa, sillä madame Blavatskyn eläessä ei voinut kenenkään teosofin päähän juolahtaa, että hän edusti Blavatskyn teosofiaa paremmin kuin madame Blavatsky itse. Sitä vastoin tuo hyökkäys Teosofista Seuraa vastaan sai aikaan sen, että jotkut toiset yhdistykset ja yksilöt, joilla oli okkultisia harrastuksia, heräsivät ajattelemaan omaa asemaansa ja suhdettaan Teosofiseen Seuraan. 
     Madame Blavatskyn Mestari oli itämaalainen, ja madame Blavatsky viittasi aina opetuksissaan itämaalaiseen salatieteeseen. »Valo tulee idästä», hän sanoi, sillä kristikunta oli unohtanut kaiken korkeamman tiedon ja keskiajan mystikkojen ja kabbalistien nykyaikaiset perilliset eivät kyenneet estämään maailmaa vajoamasta materialismin kuolonkuiluun. Kuitenkin oli olemassa, kuten madame Blavatsky hyvin tiesi ja myönsi, länsimaalainenkin okkultismi, ja tämä se nyt niin sanoaksemme heräsi unestaan, kun sattui tuo kriittinen käännekohta teosofisessa liikkeessä. Vapaamuurarit, joilla oli tietoa vapaamuurariuden todellisista salaisuuksista, rosenkreutsiläiset, kabbalistit, martinistit, okkultistit, alkemistit, sanalla sanoen kaikki, jotka länsimailla harrastivat maagisia ja salatieteellisiä tutkimuksia, he nyt saivat uutta rohkeutta ja intoa syventyä omiin traditioihinsa ja selvittää niitä sekä myös uskoa aatteittensa levittämismahdollisuuteen. Salatiedehän oli täällä kristikunnassa todella aina pysynyt salassa maailmalta. Eivät länsimaalaiset okkultistit koskaan olleet tehneet mitään propagandayrityksiä yleisön kesken. Heidän kirjansa olivat aina kirjoitetut niille harvoille, joilla oli edellytyksiä mystisen sanan ymmärtämiseen. Nyt rohkeni madame Blavatsky kääntyä julkisesti ja selvin sanoin kaikkien ihmisten puoleen, — tämä oli varteenotettava ajanmerkki, jota eivät länsimaalaisetkaan salatieteilijät saaneet jättää sikseen. 
     Niinpä huomaamme, kuinka vilkkaampi toiminta alkaa monenlaisissa yhdistyksissä ja veljeskunnissa, jotka tähän saakka olivat pysyneet syrjässä maailmalta. Vaikka niiden opetukset erinäisissä kohdissa poikkesivat Teosofisen Seuran opeista, jopa välistä vastustivatkin niitä, voimme yhtäkaikki sanoa, että nämä länsimaalaisetkin veljeskunnat, jotka nyt astuivat julkisemmin näyttämölle, ottivat osaa ja kuulivat henkisesti siihen teosofiseen liikkeeseen, jonka madame Blavatsky oli eloon herättänyt. 
     Tässä työssä ja taistelussa ihmiskunnan kohottamiseksi olisi tietysti ollut asialle edullisinta, jos kaikki voimat olisivat liittyneet yhteen, jos esim. länsimaalaisetkin okkultistit olisivat astuneet Teosofiseen Seuraan. Että niin ei tapahtunut, johtui arvattavasti madame Blavatskyn okkultisista ilmiöistä. Niiden kautta madame Blavatsky näet paljasti okkultisen auktoriteettinsa. Mutta korkeammalta tasolta kotoisin olevan auktoriteetin paljastus saa aivotajunnassa aikaan reaktion, joka tulkitsee itsensä kahteen suuntaan: se pukeutuu osaksi käskevään sinun täytyy totella, osaksi uppiniskaiseen »minäkin tahdon hallita». Salaiset järjestöt ovat aina levänneet hierarkisella tai autokraattisella pohjalla, mutta auktoriteetin paljastaminen herättää demokraattisen hengen. Sen tähden näemme teosofisessa liikkeessä, ja rinnatusten samassa seurassakin, näiden vastakkaisten suuntien ikään kuin kamppailevan keskenään; aristokraattinen henki, joka korkeamman tiedon alkuasteilla on totuudelle ominainen, tahtoisi kohottaa ja valistaa ihmiskuntaa; demokraattinen henki, joka veljeyden alkuasteilla on rakkaudelle ominainen, tahtoisi luoda suurempaa onnea maailmaan. Kumpikaan niistä ei yksin vie päämäärään. 
     Selvää on, että veljeyden suuri totuus, jota teosofinen liike oli saanut tehtäväkseen julistaa, jo tässä ensimmäisessä kriisissä kärsi melkoisen tappion. Elihän kyllä madame Blavatsky, jonka leijonansydän uhkui rakkautta ja sääliä, mutta häntä ympäröivä auttajapiiri, Teosofinen Seura, oli osoittanut oman horjuvaisuutensa ja epäluotettavuutensa. Jos kaikki sen jäsenet olisivat olleet totuuden tietäjiä edellä määrittelemässämme merkityksessä, ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt epäillä madame Blavatskyn vilpittömyyttä; ainakin jokaisella olisi ollut selvänä ero H. P. B:n todellisen sisäisen minän ja hänen mediumistis-maagisen persoonallisuutensa välillä. Hänen korkeampi ja hänessä itsetietoinen minänsä oli ottanut tehtäväkseen teosofian julistamisen, hänen oikullinen, leikillisyyttä uhkuva persoonallisuutensa saattoi välistä menetellä ajattelemattomasti. Ei hän Hodgsonin epäilemällä tavalla koskaan ketään pettänyt, mutta — kuten hän itse sanoi — hän joskus saattoi pitää toista narrinaan tekemällä pienen »psykologisen» kepposen, sensuuntaisen kuin intialaisten fakiirien taikatemput, kun he turvautuvat suggestion mahtavaan ja ihmisille yleensä tuntemattomaan voimaan. 
     Tästä teosofien olisi pitänyt ottaa oppia vastaisen varalle. 

  

7.

     Sitä, ikävä kyllä, he eivät kumminkaan tehneet. Teosofisen Seuran historiassa on madame Blavatskyn kuoleman jälkeen kriisi seurannut kriisiä, ja aina on uudistunut sama tapahtumain kulku ja kehitys. 
     Kohtalo on ikään kuin kysynyt Seuran jäseniltä »osaatteko tehdä eron aatteen ja henkilön välillä»? Osaatteko arvostella oppeja ja opetuksia, samalla pidättyen arvostelemasta opettajia, tai toisin sanoen: osaatteko antaa arvoa totuudelle ja sen johdosta myös totuuden julistajalle?» On esiintynyt henkilöitä, jotka madame Blavatskyn esimerkkiä seuraten ovat antautuneet teosofian palvelukseen, jotka ovat teosofista maailmankatsomusta levittäneet ja usein jotakin erikoista sen puolta syvemmin tutkineet ja joiden maine vähitellen on kasvanut ulkopuolellekin Seuran piiriä. Säännöllisesti on heitä vastaan noussut viha ja vaino, mistä sitten lie alkunsa saanut. Hiljaisina kuiskeina on ensin kuultu huhuja, jotka toiseen tai toiseen muotoon pukeutuen ovat tähdänneet siihen, että kyseessä olevat henkilöt ovat määrätyistä persoonallisista syistä kykenemättömät edustamaan teosofista asiaa: he ovat joko pelkureita ja valehtelijoita tai elämässään epäsiveellisiä tms. Huhut ovat viikkojen vieriessä paisuneet, vihdoin kohonneet yli äyräitten ja saaneet aikaan enemmän tai vähemmän häpeällisen »skandaaliin». Seurassa on syntynyt kriisi, toiset ovat asettuneet paneteltua puolustamaan, toiset häntä sortamaan, ja seurauksena on ollut Seuran lohkeaminen. 
     H. P. Blavatsky teroitti teosofein mieliin, että henkisesti eteenpäin pyrkivän ihmisen suurin kompastuskivi oli meidän aikanamme — panettelu. »Kavahtakaa panettelemasta ja huhuihin uskomasta!» varoitti madame Blavatsky. »Panettelua on nykyaikainen salamurha, se houkuttelee pyrkijää pauloihinsa vastustamattomalla voimalla.» 
     Jos Teosofinen Seura olisi osannut noudattaa H. P. Blavatskyn neuvoa, olisivat kaikki kriisit välttyneet. Mutta miten se olisi ollut mahdollista? Siten että kaikki jäsenet, totuuden tietäjät etunenässä, olisivat ottaneet selvää panetellun henkilön opetuksista, hänen esittämästään elämänkatsomuksesta; havaittuaan tämän hyväksi, so. alkuperäisten teosofisten periaatteiden kanssa yhtäpitäväksi, olisivat jättäneet hänen persoonallisuutensa rauhaan tai veljellisesti häntä oikaisseet ja nuhdelleet, jos hän heitä kohtaan olisi menetellyt epäteosofisesti tai huomattuaan, että hänen opetuksensa poikkesivat todellisesta teosofisesta totuuden ja veljeyden hengestä, olisivat arvostelleet niitä ja polemisoineet niitä vastaan ja jättäneet hänet itsensä rauhaan. Sillä eivätkö teosofit ennen muita ole kutsutut ymmärtämään, että kaikki ihmiset ovat epätäydellisiä ja että kaikkia silti voidaan veljinä rakastaa? 
     Seuran jäsenet eivät kuitenkaan ole osanneet käytännössä toteuttaa näitä korkeita ja kauniita periaatteita, ja niin ovat kerta toisensa perästä langenneet toiselta puolen sokeaan tuomitsemiseen, toiselta puolen sokeaan ihailuun, herätäkseen myöhemmin näkemään, että molempiin oli sovitettavissa vanha sananlasku: paljon melua tyhjästä. 
     Luokaamme lyhyt silmäys näihin kriiseihin. Tärkeimmät sattuivat vuosina 1893-94, 1906-1907, 1911-1912, 1920-21. 
     Ensimmäinen näistä oli ns. Judge-juttu, jonka lukijat tuntenevat ja josta voidaan seikkaperäisemmin lukea vuoden 1915 Tietäjässä (ss. 152-155 P. E:n teosofisissa muistelmissa). 
     Mr. William Quan Judge, madame Blavatskyn ja eversti Olcottin rinnalla Teosofisen Seuran perustajia, oli amerikkalaisen osaston ylisihteeri ja muuten H. P. Blavatskyn eläessä hänen ystävänsä ja uskottunsa. Vaikka madame Blavatsky kuollessaan (1891) oli jättänyt esoteeriset paperinsa ym. Mrs. Annie Besantin huostaan, joka oli liittynyt Teosofiseen Seuraan v. 1888, ja täten tavallaan määrännyt hänet seuraajakseen esoteerisen koulun johdossa, oli hän jo aikaisemmin asettanut Mr. Judgen esoteeriseksi edustajakseen Amerikassa. Amerikkalaiset teosofit olivat tottuneet pitämään Mr. Judgea Mestarien lähettämänä opettajanaan — sillä varma on, että ilman hänen uutteraa ja epäitsekästä työtään teosofinen liike Amerikassa olisi kuollut kapaloihinsa, — ja H. P. B:n kuoltua Mrs. Besant ja Mr. Judge jakoivat »vallan» keskenään siten, että molemmilla oli yhtäläinen opettajan asema esoteerisessa koulussa. 
     Judge juttu oli nyt siinä, että muutamat T. S:n jäsenet, joihin lopulta yhtyi Mrs. Besant, syyttivät Mr. Judgea petollisesta menettelystä, Mestarin sinetin ja nimen väärinkäytöksestä ym. oman auktoriteettinsa ja asemansa vahvistamiseksi. Syntyi kova kohu ja ennen pitkää T. S. oli jaettu kahteen leiriin. »Mikä veljeys se on, joka syyttää ja tuomitsee?», kysyivät Judgen kannattajat ja ihailijat. »Mestarit eivät ole ainoastaan säälin, vaan myös viisauden mestareita», vastasi Mrs. Besant. 
     Sovintoa ei syntynyt, vaan Teosofinen Seura halkesi kahtia. Suuri amerikkalainen osasto erosi melkein mieskohtaisesti ja joukko jäseniä muissa maanosissa seurasivat amerikkalaisten mukana. Siitä lähtien oli olemassa kaksi Teosofista Seuraa. [Alaviite: Judge-seura jakautui myöhemmin itsekin kahtia. Judge kuoli v. 1896, määrättyään Mrs. Tingleyn seuraajakseen esoteerisessa johdossa. Useiden jäsenten valtava taipumus auktoriteettiuskoon ja hartaaseen antaumukseen antoi syntysanat ns. Yleiselle Veljeydelle ja Teosofiselle Seuralle, jonka Mrs. Tingley perusti v. 1898 ja jonka sääntöjen mukaan hänelle myönnettiin eliniäksi täydellinen yksinvalta Seuran asioiden hoidossa. Tässä kirjoituksessa tarkoitetaan Teosofisella Seuralla vanhaa ns. Adyar-seuraa, jonka presidenttinä oli eversti Olcott kuolemaansa saakka (1907) ja jonka johdossa siitä lähtien on ollut Mrs. Annie Besant, L. D.] 
     Lopullisen tuomion vanhan Teosofisen Seuran taholta langetti kiistanalaisessa kysymyksessä Mrs. Besant lausuessaan, ettei Mr. Judge tahallisesti ollut petosta harjoittanut; hän oli psyykkisesti herkkä henkilö, miltei mediumistinen taipumuksiltaan, ja hän oli välistä antanut väärän muodon Mestarin ajatuksille, välistä ymmärtänyt Mestarin tarkoitusta väärin. Syytökset hupenivat täten jokseenkin mitättömiksi, mutta Mr. Judgelta oli viety kunnia. Ja Seuran taholla sangen harvat lienevät ottaneet lukuun, että Mr. Judge puheissaan, kirjoituksissaan ja kirjoissaan todella oli osoittautunut teosofiseksi ajattelijaksi ja opettajaksi Jumalan armosta, puhumatta siitä, että ne, jotka häntä persoonallisesti tunsivat, ylistivät hänet mitä ihanimmaksi ja jaloimmaksi ihmiseksi, todelliseksi totuuden tietäjäksi ja veljeksi. 
     Jonkun verran Teosofinen Seura nähtävästi otti oppia tästä kokemuksestaan, koska se seuraavassa kriisissä menetteli maltillisemmin panetellun henkilön suhteen. Mutta aatteellisesti se jäi yhtä välinpitämättömäksi kuin ennenkin, ryhtymättä, kukaties kykenemättä, arvostelemaan asioita filosofisesti. Tämä uusi kriisi, joka sattui vuosina 1906-7, aiheutui osaksi ns. Leadbeater-jutusta, osaksi Mrs. Besantin vaalista presidentiksi. 
     Mr. Charles W. Leadbeater oli Madame Blavatskyn aikuisia teosofeja, entinen Englannin kirkon pappi, joka oli luopunut virastaan ja asemastaan antautuakseen teosofiseen työhön. Hän oli tuottelias kirjailija ja ennen kaikkea kuuluisa tavattomista psyykkisistä kyvyistään, selvänäköisyydessään kuin mikäkin uudenaikainen Svedenborg. Äkkiä (1906) häntä syytettiin epäsiveellisistä neuvoista ja opetuksista ja huudettiin, että hänen vaikutuksensa nuorisoon oli turmiollinen. Suojellakseen Seuraa ikävistä selkkauksista Mr. Leadbeater heti erosi T. S:sta. Ensin Mrs. Besant hätääntyi ja lausui ankaran arvostelun vanhasta, rakkaasta työtoveristaan, mutta pian hän rauhoittui puhuttuaan syytetyn kanssa ja muutenkin havaittuaan, että syytökset tuskin olivat todistettavissa. Saatuaan lupauksen Mr. Leadbeaterilta, ettei tämä enää uudistaisi riidanalaisia neuvojaan, hän antoi T. S:n äänestyksessä päättää Mr. Leadbeaterin jälleenottamisesta Seuran jäsenyyteen, kun kaksi vuotta oli kulunut lupauksesta. Vuonna 1910 C. W. Leadbeater palasikin T. S:aan, ja hänen asiansa oli onnellisesti päättynyt. 
     Mutta asian toinen puoli oli Mrs. Besantin presidenttiys. Mrs. Besant, entinen sosialisti ja politikoitsija, maailman suurimpia naispuhujia ja teosofian kuuluisin esitaistelija, oli T. S:n esoteerisen koulun pää ja psyykkisesti kehittynyt hänkin. Kun hänestä H. S. Olcottin kuolinvuoteella tapahtuneiden ilmestysten nojalla — tuli Mestarein nimittämä presidentinehdokas, oli joukko teosofeja — niiden etunenässä oppinut tutkija, H. P. Blavatskyn oppilas Mr. G. R, S. Mead, Teosofisen Seuran varapresidentti Mr. A. P. Sinnett ym., jotka selittivät, että T. S. lähti nyt kulkemaan kohti »psyykkisen itsevaltiuden» hämäriä aikoja, ja erosivat. Mr. Sinnett palasi myöhemmin takaisin, mutta Mr. Meadilla on oma seura (the Quest Society); niinikään syntyi Amerikassa samasta syystä ns. riippumaton Teosofinen Seura (The Independent Theosophical Society). Ilman lohkeamisia ei siis tämäkään käännekohta T. S:n historiassa kulkenut ohi. 
     Leadbeater-jutussa pisti silmään teosofisen maailman arka tietämättömyys ihmisen sukupuolielämästä ja sen haluttomuus perehtymään siihen tieteellisemmin ja syvemmin. Presidentinvaalissa tuli taas kauniilla tavalla näkyviin, kuinka suureen luottamukseen ja antaumukseen sama teosofinen maailma kykenee, kun se kerran on saanut mieleisensä sankarin palvoakseen. Mutta vaikka luottamus ja antaumus ei sinänsä edellytä sokeata uskoa, kulkee tämä kuitenkin niiden kintereillä väijyvänä vaarana. Ainoastaan itsenäinen ihminen osaa suojella itseään sokean usko vaaralta, mutta Teosofinen Seura ei nähtävästi ole ollut henkisesti itsenäinen, koska se — kuten myöhemmät vaiheet ovat osoittaneet — miltei heikommin ja heikommin on kyennyt pitämään kiinni siitä alkuperäisestä ohjelmasta, jota madame Blavatsky aikoinaan niin ankarin sanoin varoitti Seuraa hylkäämästä. 

  

8.

     Voimme sanoa Teosofisen Seuran varhemmista kriiseistä, että ne koskivat määrättyjä henkilöitä ja niiden kunniaa: H. P. Blavatskya syytettiin petoksesta »okkultisten ilmiöittensä» aikaansaamisessa, W. Q. Judgea samanlaisesta petoksesta, C. W. Leadbeateria epäsiveellisistä neuvoista ja opetuksista. Niissä oli luonnollisesti kysymys periaatteellisistakin seikoista, mutta henkilöllisyys oli joka tapauksessa etualalla. Myöhemmissä kriiseissä on asianlaita ollut päinvastainen: henkilökysymys on ollut vähäpätöisempi kuin aate ja opetus. Tosin lähinnä seuraavaa kriisiä (1911–12) sanotaan Steiner-kriisiksi, mutta siinä ei Steinerin persoonallisuus joutunut syytteen alaiseksi — pikemmin sitten Mrs. Besantin, — vaan riita kävi tietopuolisista ja aatteellisista kysymyksistä. Ja mitä taas tulee viimeiseen kriisiin (1920–21), ovat henkilöt siinä aivan syrjässä, kun taas periaatteellinen puoli on kokonaan etualalla. 
     Kun Mrs. Besant v. 1907 tuli valituksi Teosofisen Seuran presidentiksi, alkoi uusi ajanjakso T. S:n historiassa. Eversti Olcottin rauhallinen ja tasapuolinen luonne oli estänyt häntä tekemästä kiihkeämpää propagandaa Teosofisen Seuran puolesta; hän antoi aatteiden itsensä, teosofian sinänsä, työskennellä seurankin hyväksi. T. S:n vaikutusvalta, jäsenluku ja maine kasvoi täten hitaasti, joskin varmasti, vuosien vieriessä, ja kuollessaan vanha presidentti-perustaja saattoi iloita siitä, että hänen rakas seuransa osoittautui elinvoimaiseksi järjestöksi, joka epäilemättä tulevaisuudessakin kantaisi korkealla suvaitsevaisuuden ja puolueettomuuden teosofista lippua. 
     Toista on taas ollut Mrs. Besantin hallitessa. Hän toi presidentin paikalle voimakkaan ja suurenmoisen persoonallisuuden, lujan, keskitetyn ja kiihkeän luonteen, harvinaisen tarmon ja työkyvyn. Hänen kannaltaan oli luonnollista, että »maailma oli voitettava asialle»; oli harjoitettava väsymätöntä propagandaa, oli laajennettava seuran työkenttää, oli keksittävä yhä uusia keinoja, joilla maailman huomio käännettäisiin teosofiaan ja Teosofiseen Seuraan. Mrs. Besantin presidenttikautena onkin seura loistavasti edistynyt ja menestynyt ulkonaisesti. Jäsenluku, joka H. S. Olcottin kuollessa helmikuussa 1907 oli noin 14 000, on nyt 15 vuotta myöhemmin noin 50 000. Kansallisseuroja, joita v. 1906 oli kymmenkunta, on nyt 36. Teosofisen Seuran omaisuus, joka Mrs. Besantin tullessa presidentiksi, oli 330 000 rupiita, luetaan nyt miljoonissa. Tämä kaikki huolimatta siitä, että varsinkin Steiner kriisissä seura menetti paljon jäseniä ja omaisuutta. 
     Eräs piirre Mrs. Besantin johdossa on erikoisesti silmiinpistävä. Hänen aikanaan on perustettu lukuisia sivujärjestöjä, liigoja ja liittoja, joiden »suojelijana» Mrs. Besant on. Niitä on siksi monenlaatuisia ja monennimisiä, että sivullisen on vaikea pitää ne mielessään. Niiden tehtävä lienee edistää teosofian ja veljeyden asiaa, mutta vaara on yhtä lähellä, että ne hajottavat mieliä ja kääntävät niitä pois siitä ainoasta tärkeästä asiasta, josta maailman pyhät kirjat puhuvat. Ainakin tämän kirjoittaja muistaa elävästi, mitä hän nuorukaisen intuitiolla tunsi ja tiesi, silloin kun Mrs. Tingley v. 1898 perusti Yleisen Veljeyden ja sen ohella kaikenlaisia »liitto» veljeyden asian edistämiseksi. "Eikö veljeys!", hän itseltään kysyi, "ole siinä, että itse koetamme elää veljinä ja rakennamme koko toimintamme veljeyden pohjan — eikä siinä, että kirjoittaudumme kaikenlaisiin liittoihin, joiden tarkoituksena on, minkä milläkin tavalla, »nostaa» ja »parantaa» ja kasvattaa» ja »auttaa» kanssaihmisiä, »langenneita» ym.? Alkaako veljeys sillä, että tunnemme itse olevamme parempia, terveempiä, synnittömämpiä kuin toiset? Eikö tosi veljeys Jumalan edessä perustu siihen, että tunnemme olevamme yhdenvertaiset toisten kanssa, yhtä tietämättömät, yhtä epätäydelliset?" Niin ajatteli nuorukainen silloin eikä osannut hyväksyä minkäänlaisia hyväntekeväisyysyhdistyksiä, jotka kaikki johtuivat pääkysymyksen pintapuolisesta itsekkäästä ja pelkurimaisesta kiertelemisestä. Kun nyt Mrs. Besant kymmenkunta vuotta myöhemmin turvautui samoihin keinoihin kuin Mrs. Tingley ennen, T. S:n presidentin menettelytavassa ollut mitään häikäisevän uutta tämän kirjoittajalle. 
     Tärkein näistä Mrs. Besantin suojelemista järjestöistä on ns. Idän Tähti, joka perustettiin v. 1911. Tämän Idän Tähden tarkoituksena on koota yhteen niitä ihmisiä, jotka läheisessä tulevaisuudessa odottavat ns. maailmanopettajan tuloa. Maailmanopettajaa identifioitiin alussa Kristuksen kanssa ja puhuttiin »Kristuksen toisesta tulemisesta», joka saattoi tapahtua noin 15–20 vuoden kuluttua (siis vuoden 1930 tienoissa). Tuleminen tapahtuisi siten, että Kristus ottaisi maalliseksi asunnokseen jonkun sitä varten valmistetun persoonallisuuden; ainakin alussa uskottiin, että tämä pyhitetty ruumiillinen astia tulisi olemaan Idän Tähden pään, hindulaisen nuorukaisen Krishnamurtin (Alcyonen) fyysinen persoonallisuus. Krishnamurti oli 14-vuotiaana kirjoittanut pienen kirjasen »Mestarin jalkojen juuressa», joka Idän Tähden eloisan propagandan kautta on laajalti tunnettu. Hän oli lempeä ja harrasmielinen lapsi ja oli suloudellaan voittanut Mrs. Besantin sydämen, ollessaan Adyarin päämajassa Mr. Leadbeaterin ym. opetettavana. Mr. Leadbeater ja Mrs. Besant olivat selvänäköisesti tutkineet Krishnamurtin menneitä ruumistuksia ja niiden johdosta päässeet käsittämään, mikä ihmeellinen tulevaisuus Alcyonea odotti. 
     Tässä kirjoituksessa emme tietenkään syvenny tarkastamaan Idän Tähden aatetta, koska se on ulkopuolella nykyisiä puitteitamme. Oli kuitenkin väittämätöntä mainita siitä, koska Steiner-kriisi itse asiassa oli suoranainen seuraus Idän Tähden järjestön perustamista. 

  

9.

     Ns. Steiner-juttu oli nyt seuraava. 
     Vuonna 1912 Mrs. Besant Teosofisen Seuran presidenttinä kysyi tohtori Steineriltä, Saksan T. S:n ylisihteeriltä, miksikä hän oli kieltäytynyt antamasta looshikirjaa parille looshille Göttingenissä ja Leipzigissä, jotka sitä olivat anoneet, ja miksikä hän oli Idän Tähden jäseniltä kieltänyt pääsyn Saksan T. S:n kokouksiin; samalla Mrs. Besant huomautti, että jollei Saksan T. S. ylisihteereineen toimi Teosofisen Seuran periaatteiden ja sääntöjen mukaisesti, jotka eivät keltään jäseneltä tai jäseneksi pyrkijältä kysy hänen mielipiteitään uskon ja vakaumuksen asioissa, kunhan hän vain tunnustaa ihmisten yleisen veljeyden, täytyy seuran pääneuvosto ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin ja erottaa Saksan osasto T. S:n yhteydestä. 
     Näihin huomautuksiin ja kysymyksiin vastasi Saksan Teosofinen Seura, ettei sillä ollut mielestään mitään syytä muuttaa menettelytapojaan, jotka olivat täysin sopusoinnussa T. S:n periaatteiden ja sääntöjen kanssa, koska mainitut Göttingenin ja Leipzigin looshit, jotka eivät hyväksyneet tohtori Steineriä ja hänen opetuksiaan, saattoivat T. S:n sääntöjen mukaan liittyä suoraan Adyariin, niin kuin ennenkin jotkut looshit Saksassa olivat tehneet, ja koska Idän Tähden jäsenet, jotka eivät liioin kannattaneet tohtori Steineriä ja hänen opetuksiaan, halusivat tehdä häiritsevää propagandaa omien aatteittensa puolesta saksalaisessa T. S:n osastossa ja sen loosheissa, jotka taas yksimielisesti kannattivat tohtori Steinerin opetuksia. 
     Nämä selitykset eivät tainneet ennättää pääneuvoston käsiin, ennen kuin se jo teki päätöksensä ja erotti vuoden 1913 alussa Teosofisesta Seurasta tohtori Steinerin ja saksalaisen osaston, joka käsitti 2 400 jäsentä. 
     Mielet olivat molemmin puolin suuresti kuohuksissa, sillä saksalaiset teosofit puolestaan syyttivät Mrs. Besantia itsevaltiaasta menettelystä ns. Sveitsin osaston kysymyksessä ja Genovan kongressin peruuttamisessa 1911, vääristellyistä ja valheellisista tiedonannoista ja väitteistä Cordes- ja Vollrath-asiassa sekä tietoisesta tohtori Steinerin panettelemisesta ja mustaamisesta »Theosophistissa» ja T. S:n vuosikokouksessa 1912, ja vaativat, että Mrs. Besant heti luopuisi presidenttiydestä Teosofisessa Seurassa, jonka tunnuslausetta vastaan »Totuus on korkein uskonto» hän niin törkeästi oli rikkonut. 
     Kävisi liian pitkäksi yksityiskohdittain tehdä selkoa molemminpuolisista syytöksistä ja puolustuksista. Niillä onkin enemmän mielenkiintoa historioitsijalle kuin meille, jotka vain haluamme vastausta kysymykseemme, onko Teosofinen Seura osannut noudattaa veljeyden periaatetta. 
     Jokaiselle, joka näin perästäpäin tutkii ja ajattelee menneitä tapahtumia, on muitta mutkitta selvää, että Saksan T. S:n erottaminen ei tapahtunut joidenkuiden pykälien näennäisen rikkomisen johdosta, vaan että syyt olivat syvemmällä. Syyt olivat yksinkertaisesti siinä, että tohtori Steiner oli alusta saakka osoittautunut itsenäiseksi salatieteelliseksi tutkijaksi ja että hänen opetuksensa Kristus-kysymyksessä kävivät kauttaaltaan toiseen suuntaan kuin Mrs. Besantin ja Mr. Leadbeaterin Idän Tähdessä. Nämä englantilaiset salatieteilijät väittivät, että »maailmanopettaja», joka kaksi tuhatta vuotta sitten Kristuksena oli käyttänyt Jeesus natsarealaisen ruumista, ennen pitkää taasen esiintyisi fyysisesti maan päällä. Saksalainen okkultisti taas opetti, että Kristus, joka käytti Jeesus natsarealaisen ruumista, oli aivan omalaatuinen yli-inhimillinen olento, jonka fyysinen tehtävä oli kerta kaikkiaan suoritettu hänen ainoassa palestiinalaisessa ruumistuksessaan ja joka sen tähden ei millään muotoa saattanut enää ilmestyä maan päällä fyysisesti. Teosofisessa maailmassa oltiinkin jo totuttu tekemään eroa Idän Tähden »itämaalaisten» opetusten ja tohtori Steinerin länsimaalaisen eli rosenkreutsilaisen esoterismin välillä. Tämä juopa oli kasvanut niin suureksi, että ainoastaan lujan luja kiinnipitäminen Teosofisen Seuran veljeys- ja suvaitsevaisuus-aatteesta olisi rakentanut sillan itä- ja länsimaan okkultisten opetusten välille. 
     Kykenikö Teosofinen Seura tähän veljeyssillan rakentamiseen? Valitettavasti ei. Meidän täytyy sanoa suoraan, että Teosofinen Seura ei jaksanut ylläpitää sitä suvaitsevaisuuden henkeä, joka antaa täyden vapauden mitä vastakkaisimmille mielipiteille ja lausunnoille. Teosofisen Seuran piiriin ei mahtunut useampia »opettajia», ei monenlaatuista »okkultismia». Se tahtoi edustaa, puolustaa ja kannattaa ainoastaan niitä esoteerisia opetuksia, jotka Mrs. Besant yhdessä Mr. Leadbeaterin kanssa kykeni sille antamaan. Että tämä oli vapauden rajoittamista ja samalla köyhyyden tunnustus, sitä ei kukaan kieltäne. Monet lojaalit teosofit lienevätkin tämän surullisen kriisin johdosta kärsineet sanomattomia sieluntuskia. 
     Näiden rivien kirjoittaja oli siihen aikaan Suomen T. S:n ylisihteerinä ja kuului virkansa puolesta Teosofisen Seuran pääneuvostoon. Hän olisi kaikesta sydämestään suonut, että Steiner-kriisi olisi tullut onnellisesti ratkaistuksi, ja teki sen tähden pääneuvostolle seuraavan ehdotuksen: T. S:n sääntöjen mukaan osastojen rajat olivat maantieteellisiä; eikö näitä rajoja voitaisi muuttaa henkisiksi, niin että T. S:n jäsen olisi tilaisuudessa toisenlaisten perusteiden kuin asunnon ja kansallisuuden nojalla hakemaan jäsenyyttä siihen osastoon, johon hän henkisenä olentona haluaisi? Silloin voisi esim. suomalainen teosofi kuulua saksalaiseen osastoon tarvitsematta muuttaa Saksaan. Tätä ehdotusta ei otettu lainkaan huomioon, ja seurauksena olikin, että kun Steiner ja Saksan T. S. erotettiin seurasta, luopuivat suuret joukot Suomessa, Ruotsissa ym. maissa T. S:n jäsenyydestä. 

  

10.

     Jos itsepintaisen lojaaleina T. S:n jäseninä ja sen johdon sokeina ihailijoina olisimme edellä kuvatuissa vaikeuksissa lakkaamatta toistaneet, että Mrs. Besant Mestarein lähettiläänä ja edustajana maailmassa ei tietenkään voinut erehtyä tai menetellä väärin ja epäviisaasti, olisi meidän joka tapauksessa tullut vaikeaksi ylläpitää tätä katsantokantaa viimeisessä kriisissä, joka sattui v. 1920–1921 ja jota Amerikassa nimitetään »Back to Blavatsky» -virtaukseksi ja — Suomessa Ruusu-Ristiksi. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yhä useammat teosofit ovat viime vuosina saaneet kokea, kuinka mahdotonta on pysyä Teosofisessa Seurassa, jos sattumalta omaksuu toisenlaisia näkökantoja teosofisesta työstä kuin T. S:n pääjohtajat ja tahtoo niiden — omien näkökantojen — puolesta vapaasti työskennellä. Yhä useammat teosofit ovat saaneet surukseen huomata, että heitä ennemmin tai myöhemmin odottaisi sama kohtalo, mikä tuli saksalaisten teosofien osaksi Steiner-kriisissä, jolleivät tahtoisi omaksua T. S:n nykyisen johdon käsitystä teosofisen Seuran työstä ja tehtävästä. 
     Mitkä ovat näet ne mielipiteet ja katsantokannat, jotka viimeisessä kriisissä ovat muodostuneet riidanalaisiksi? 
     Emme kylliksi tunne amerikkalaista Back to Blavatsky-liikettä voidaksemme yksityiskohdittain puhua sen nimessä, mutta koska nähtävästi Mr. Wadia johonkin määrin edustaa sitä suuntaa, saatamme hänen kiertokirjeensä nojalla muodostaa itsellemme yleiskäsityksen siitä. Sitä vastoin tunnemme juurta jaksain Suomen Ruusu-Ristin sisäisen historian ja olemme oikeutetut puhumaan sen puolesta. Saatamme sen tähden heti yleisenä arvosteluna lausua, että nykyisessä kriisissä oli ja on joukko teosofeja, jotka ovat tulleet siihen horjumattomaan vakaumukseen, että Teosofinen Seura omaksi turmiokseen on poikennut H. P. Blavatskyn alkuperäisestä ohjelmasta. Ja jos on liian ylimalkaista sanoa »Teosofinen Seura», on sanottava »Teosofisen Seuran johtohenkilöt ja heidän ylen lukuisat uskolliset seuraajansa». 
     Madame Blavatskyn alkuperäiseen ohjelmaan kuului, että Teosofinen Seura ei saanut sekaantua minkäänlaiseen politiikkaan tai puolue-elämään. »Politiikka on henkisten liikkeiden kuolema», ajatteli ja sanoi madame Blavatsky. Vaikka Teosofinen Seura sinällään ei nytkään kirjaimellisesti ota osaa mihinkään poliittiseen työhön, on se valinnut presidentikseen henkilön, joka kohta kymmenen vuoden ajan on parhaasta päästä tehnyt poliittista työtä. On tietysti selitetty, että Mrs. Besantin poliittinen toiminta Intiassa on ollut hänen persoonallista toimintaansa, josta T. S. ei ole vastuunalainen: Teosofisen Seuran presidenttinä Mrs. Besant ei ole politikoinut, ainoastaan yksityisenä ihmisenä. Tämmöinen selitys tuntuu etsityltä ja teennäiseltä, sillä kuinka elävä ihminen voi jakautua kahtia? Jos Teosofisella Seuralla ei ole mitään tekemistä Mrs. Besantin julkisen poliittisen toiminnan kanssa, on se siis valinnut presidentikseen ainoastaan osan Mrs. Besantista. Onko siis kansainvälinen T. S. niin mitätön ja köyhä liike, ettei se jaksa pitää kokonaista ihmistä pääedustajanaan? Eiköhän asia päinvastoin ole niin, että Mrs. Besant poliittisessakin toiminnassaan on voinut esiintyä paljon suuremmalla arvovallalla juuri sen nojalla, että hän on suuren, yleismaailmallisen yhdistyksen johtaja? Miksikä muuten Teosofisen Seuran jäsenet yleensä uskoisivat ja vakuuttaisivat, että heidän presidenttinsä — joskin »yksityisenä henkilönä» suorittama — poliittinen toiminta Indiassa kuuluu »jumalalliseen suunnitelmaan»? Eikö tämä puolestaan todista, että niin hyvin T. S:n jäsenet kuin Mrs. Besant itse lujasti uskovat, että Mrs. Besant politikoitsijanakin tekee aito teosofista ja T. S:n presidentille sopivaa työtä? 
     Tällä emme suinkaan ole tahtoneet vähimmässäkään määrässä halventaa Mrs. Besantin poliittista toimintaa. Se voi olla suurta ja se voi olla kaunista. Emme kykene sitä arvostelemaan, koska emme ole täysin vakuutetut siitä, että Englannin maailmanvalta kuuluu »jumalalliseen suunnitelmaan». Olemme vain ilmituoneet vakaumuksemme, että Mrs. Besantilla yksityisenä henkilönä ei varmaankaan olisi samaa auktoriteettia ja vaikutusvaltaa politiikan alalla Intiassa kuin hänellä nyt on Teosofisen Seuran presidenttinä. Sillä teosofeja on Intiassa paljon ja vielä useammat kuuntelevat heidän sanojaan. Tosin aivan viime aikoina suuret joukot intialaisia teosofeja ovat sydämellisesti hämmästyneet ja loukkaantuneet siitä, että Mrs. Besant asettui jyrkästi vastustamaan Intian äskeistä kansallissankaria ja herättäjää, Mahatma Gandhia. Heidän mielestään Gandhin ohjelma oli niin aito teosofinen: hän tahtoi herättää Intian kansaa tulemaan omillaan toimeen, olemaan riippumaton Englannin holhouksesta. Ja hänen oppinsa, joka läheltä muistutti Kristuksen ja Tolstoin oppia, kielsi kaiken väkivallan ja aseellisen taistelun. »Kieltäytykäämme vain pahasta — älkäämme itse tehkö pahaa!» Gandhi ei onnistunut yrityksessään, sillä onko ajateltavissakaan, että rahvas missään maassa voisi kieltäytyä väkivallasta? Mrs. Besant, joka ensin julkisesti lausui ihailevia sanoja Gandhista, tuomitsi hänet myöhemmin ankarin sanoin korkeudestaan langenneeksi olennoksi. Monet teosofit tästä mykistyivät, sillä miksi Gandhin ylevä ja epäitsekäs oppi oli »lankeamista»? 
     Joka tapauksessa meidän täytyy todeta, että Teosofisen Seuran vaikutusvaltaa on käytetty poliittisiin tarkoituksiin, ja samalla ollaan siis poikettu madame Blavatskyn alkuperäisestä ohjelmasta. 
     Madame Blavatskyn ohjelmaan kuului myös, että Teosofisen Seuran jäsenet muodostaisivat »yleisen veljeyden ytimen, katsomatta rotuun, väriin, uskontunnustukseen, kansallisuuteen, yhteiskunta-asemaan tai sukupuoleen». Sama ohjelma vallitsee vieläkin virallisesti, ja saman pykälän hyväksyminen on yhä Seuran jäsenyyden ehtona. 
     Kuinka nyt sen suhteen on menetelty? Onko sitä pidetty pyhänä? Onko koetettu sitä noudattaa? Vuodesta 1914 lähtien: ei. 
     Minkä nyt lausumme, emme lausu siinä mielessä, että Teosofinen Seura ehdottomasti olisi voinut menetellä toisin kuin miten se menetteli; niin jyrkästi emme tahdo tuomita. Mutta sen sanomme, että Teosofinen Seura, jonka tunnuslauseena on »Totuus on korkein uskonto», olisi voinut ja voisi tunnustaa erehdyksensä, silloin kun se silmiinpistävästi rikkoo ensimmäistä ohjelmapykäläänsä vastaan. Ehkä taas on väärin puhua Teosofisesta Seurasta; meidän pitäisi arvatenkin yhä puhua vain Teosofisen Seuran johdosta. Sillä johtohan se on määrännyt Teosofisen Seuran suhtautumisen maailmansotaan eikä T. S:n jäsenmassa. Jos johto sen sijaan, että se väitti Valkoisen Veljeskunnan taistelevan liittolaisten puolella saksalaisia vastaan — olisi sanonut, että nyt Teosofinen Seura asetetaan kovalle koetukselle ja jokaiselta jäseneltä kysytään, miten hän omantuntonsa edessä ratkaisee kysymyksen sodasta ja aseellisesta taistelusta, josta maailman suurimmat opettajat ja vapahtajat ovat seuraajiansa varoittaneet ja kieltäneet; jos johto olisi sanonut, että Teosofisen Seuran tehtävänä oli nyt ratkaista, mihin määrin se tahtoi ja osasi olla uskollinen ohjelmansa veljeyspykälälle, — silloin tuskin monikaan T. S:n jäsenistä olisi etsinyt kunniaa taistelussa veljiä vastaan, silloin tuskin Saksan ja Itävallan teosofit syvästi loukkaantuneina omissa isänmaallisissa tunteissaan olisivat katsoneet tarpeelliseksi poistua T. S:sta, joka niin puolueellisesti asettui liittolaispolitiikan kannalle. Nekin Saksan T. S:n jäsenet, jotka uskollisina Mrs. Besantille ja hänen johdolleen yhä jäivät Teosofiseen Seuraan, ovat maailmansodan loputtua turhaan saaneet odottaa todistusta siitä, että liittolaiset olivat taistelleet oikeuden, veljeyden, vapauden ja kaikkien korkeiden ihanteiden puolesta! 
     Tässäkin kohden vedettiin siis Teosofinen Seura poliittiseen pyörteeseen ja unohdettiin se veljeys ja se veljeyden toteuttaminen, jota varten T. S. oli perustettu. 
     Viimeinen kriisi on siis täysin käsitettävissä. Se on jalompi ja aatteellisempi kriisi kuin edelliset, sillä siinä ei juuri lainkaan ole kysymys toisesta tai toisesta henkilöstä. Ei ainakaan ketään tahdota syyttä panetella. Mrs. Besantin ym. johtajien nimet kyllä alinomaa mainitaan, mutta ainoastaan määrättyjen katsantokantojen edustajina. He itse ovat kunnioitettavia ja arvossa pidettäviä ihmisiä; he ovat vain aatteissaan erehtyneet, poiketessaan madame Blavatskyn alkuperäisestä teosofiasta. 
     Missä nyt olisi Teosofisen Seuran ja samalla teosofisen liikkeen pelastus? Siitä kysymyksestä meidän vielä olisi lausuttava muutamia ajatuksiamme. 

 

11.

     Luodessamme silmäyksen Teosofisen Seuran tähänastiseen historiaan olemme huomanneet, että veljeyden henki ei ole elävänä ja itsetietoisena johtanut seuraa tämän erilaisissa ahdinkotiloissa. Päinvastoin on joka kriisissä tietämättä rikottu seuran ensimmäistä ohjelmapykälää vastaan, jossa nimenomaan puhutaan yleisestä veljeydestä, ja unohdettu, että teosofisen liikkeen varsinaisena tehtävänä maailmassa on totuuden julistaminen, toisin sanoen veljeyden hengen luominen ja ylläpitäminen. Kun persoonallisuuksia vastaan hyökättiin, asetettiin juuri seuran veljeys koetukselle; kun aatteellisista kysymyksistä syntyi erimielisyyksiä, olisi veljeyden henki kyennyt käytännössä toteutettuna voittamaan erimielisyydet.
     Näin ollen ei ole ihmeteltävissä, että alkuperäinen Teosofinen Seura semmoisenaan ei enää ole olemassa; maailmassa toimiva teosofinen liike on jakautunut monenlaisiin eri yhdistyksiin, elähdyttänyt entisiä ja luonut uusia seuroja, joilla on enemmän tai vähemmän teosofisia tarkoitusperiä. Vaikkei yksikään yhdistys olisi täysin tietoinen teosofisen liikkeen todellisesta tarkoituksesta, elää liikkeen henki vielä näkymättömissä, koettaen vaikuttaa kaikkiin seuroihin ja yksilöihin, jotka omaksuvat teosofisia oppeja ja aatteita.
     Kun asetamme ratkaistavaksemme kysymyksen, millä tavalla teosofinen liike olisi nostettavissa siitä hämäryyden tilasta, johon se fyysisissä ilmauksissaan on joutunut, emme tietenkään saata ajatella mitään teennäisiä, ulkonaisia keinoja. Teosofisen liikkeen pelastus on sen omassa itsessään. Niin kauan kuin sen henki ei ole kuollut, vaan vielä elähdyttää siellä täällä yksilöitä ja kukaties yhtymiäkin, on liike pelastettavissa kokonaisuudessaan, jos nuo teosofisen hengen innoittamat yksilöt ja yhtymät vain ovat tilaisuudessa tekemään kyllin voimakasta propagandaa. Helppo tehtävä tämä ei ole, mutta kun vahinko on korjattava, ei ole aika kysyä vaikeuksia.
     Kuten lukijamme muistanevat, ehdotti Ruusu-Risti viime vuonna, että kaikki teosofiset seurat ojentaisivat toisilleen veljeskättä ja muodostaisivat suuren yleismaailmallisen liiton kansainvälisine keskustoimistoineen ja neuvostoineen, joka puolueettomalla mielenkiinnolla seuraisi teosofista työtä ja edistystä joka maassa ja joka yhdistyksessä. Ei olisi luullut tätä tuumaa mahdottomaksi toteuttaa, koska se ei edellyttänyt, että eri seurojen pitäisi luopua omista työtavoistaan ja ohjelmistaan; niiden tulisi vain luopua lahkolaismaisesta itsevanhurskaudesta ja veljellisen suvaitsevaisuuden nimessä tunnustaa toistensa elämisoikeudet; aikaa myöten seuraisi sitten itsestään toisilta oppiminen.
     Tämä ehdotuksemme tietysti perustui siihen puoleksi pessimistiseen näkökantaan, että yksikään yhdistys ei enää ollut kokonaan alkuperäisen teosofisen hengen elähdyttämä. Totuuden tieto oli kaikilta kadonnut ja se oli saavutettavissa takaisin ainoastaan sillä tavalla, että jokainen tunnusti tietämättömyytensä sanomalla toisille »lyökäämme käsi kätehen ja taistelkaamme yhdessä pimeyden peikkoja vastaan; kun jokainen meistä yrittää parhaansa totuutta etsiessään, ehkä lopulta valon päivä koittaa! »
     Olisihan tuo ollut suurenmoinen askel veljeyttä kohti. Olisivathan sillä teollaan kaikki teosofiset seurat todistaneet vilpittömyytensä ja sydämenpuhtautensa. Mutta vaatimus oli ehkä liian suuri, kun ottaa huomioon ihmisluonteen heikkoudet, kunnianhimon, vallanhimon, ahneuden, kateuden, ylpeyden jne. Sen tähden semmoinen ihanne saattoi monesta tuntua liian kaukaiselta.
     Ja kuitenkin se, kuten sanottu, perustui puoleksi pessimistiseen näkökantaan. Kuluneen vuoden aikana on ainakin tämän kirjoittaja ollut huomaavinaan, että tilanne ei ole niin toivoton. Totuuden tieto ei ole vallan hävinnyt teosofisesta maailmasta. Se elää vielä näkymättömissä ja elähdyttää siellä täällä yksilön tai ryhmän.
     Sen tähden onkin meillä nyt toinen ehdotus esitettävänä, ehdotus, joka perustuu optimistisempaan näkökantaan ja saattaa vallan toisilla edellytyksillä valmistaa sitä kansainvälistä liittoa, joka yhä silmissämme väikkyy.
     Tämä toinen ehdotus olisi, että kaikki ne yksilöt — kuuluivatpa toiseen tai toiseen seuraan tai ei mihinkään —, jotka ovat heränneet teosofisen totuuden tietoon ja joita siis elähdyttää teosofisen liikkeen eli veljeyden henki, liittyisivät yhteen ja muodostaisivat uuden kansainvälisen seuran esim. nimeltä »Teosofinen Veljesliitto» (the Theosophical Brotherhood), jonka tehtävänä olisi teosofisen elämänymmärryksen, so. madame Blavatskyn samoin kuin kaikkien ihmiskunnan suurten opettajain ja vapahtajain opettaman siveysopin julistaminen ja levittäminen ajatuksissa, sanoissa ja töissä.
     Tämänlaatuinen yhteistyö teosofisten totuuden tietäjäin kesken on ajan vaatima, jollemme tahdo, että teosofian valo, joka jo on himmentynyt, sammuisi kokonaan. Tilanne on kaikesta huolimatta vakava, eikä sitä paranna minkään teosofisen seuran ulkonainen kasvu mahtavuudessa ja rikkaudessa. Kaikki kirkot kadottivat totuuden henkensä, silloin kun niistä tuli mammonan palvelijoita. Tilanne on vakava, sillä nuoret totuuden etsijät, joiden totuuden näkemys on heräämäisillään, joutuvat vaikeihin ristiriitoihin, jos eivät löydä maailmassa teosofeja, jotka todella uskovat kaikkien ihmisten veljeyteen, katsomatta rotuun, kansallisuuteen yhteiskunta-asemaan jne.
     Ehdottamamme teosofinen veljesliitto palvelisi tavallaan samaa tarkoitusta kuin madame Blavatskyn aikoinaan perustama esoteerinen osasto. Tämän liiton jäsenet olisivat kaikki de facto esoteristeja, koska Valkoisen Looshin henki olisi heissä elävä, ilman että mikään »esoteerinen koulu» olisi painanut heihin leimansa. Mutta toiselta puolen esoteeristen koulujen jäsenet voisivat hyvällä syyllä kuulua »teosofiseen veljesliittoon», mikäli heidän koulunsa eivät estä heitä elämästä tosi veljellistä elämää; sillä veljesliiton jäsenet eivät missään teknillisessä merkityksessä olisi esoteristeja. He eivät erikoisesti tutkisi »tuntemattomia luonnonlakeja ja ihmisen salaisia kykyjä» eivätkä olisi tekemisissä minkäänlaisten salaisten oppien kanssa. Heidän työnsä olisi kauttaaltaan eksoteerinen ja julkinen: alkuperäisen teosofisen veljeydenhengen elvyttäminen. Mutta he edustaisivat hengessä ja totuudessa teosofisen ohjelman ensimäistä pykälää, — sitä pykälää, josta on sanottu, että sen toteuttaminen yksin on tienä Mestarien luo.

 

12.

     Entä Ruusu-Risti? Mitä varten perustettiin Suomen Ruusu-Risti? Onko se teosofinen yhdistys ja kuuluuko se teosofiseen liikkeeseen? Vai onko sen salainen ja näkymätön tausta toinen kuin teosofisen liikkeen, koska se nimittää itseään toisella nimellä?
     Suomen Ruusu-Ristin syntyperä jo osoittaa ja todistaa, että se kuuluu teosofiseen liikkeeseen. Sen perustavat jäsenet olivat suureksi osaksi vanhoja Teosofisen Seuran jäseniä, jotka aikoinaan olivat olleet mukana luomassa Suomen T. S:aa; sen johtaja on Suomen ensimmäinen teosofinen työntekijä, se joka toi teosofian Suomeen suomen kielellä. Ruusu-Risti on täten teosofinen yhdistys ja edustaa teosofista liikettä samalla hengen oikeudella kuin muutkin teosofiset seurat, sillä teosofisessa liikkeessä ei ole kysymys lainopillisista pykälistä, toisen tai toisen kuolevaisen henkilön allekirjoittamista papereista tai lojaalisuudesta jotakuta laitosta kohtaan, vaan teosofian elähdyttävästä hengestä. Kirjoittihan madame Blavatskykin aikoinaan omasta suhteestaan Teosofiseen Seuraan
     »On puhdasta pötyä sanoa, että H. P. B. on lojaalinen T. S:lle ja Adyarille» (!?) H. P. B. on kuolemaan saakka uskollinen teosofiselle asialle ja niille suurille opettajille, joiden filosofia yksin kykenee sitomaan yhteen koko ihmiskunnan yhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi. Yhdessä eversti Olcottin kanssa hän on sen seuran pääperustaja ja rakentaja, jonka tuli ja yhä tulee edustaa itse asiaa... Sen tähden hän sympatisoi »T. S:n ja Adyarin» kanssa ainoastaan siinä määrin kuin mainittu seura on uskollinen teosofiselle asialle. Jos T. S. poikkeaa syrjään alkuperäisistä suuntaviivoista ja on menettelytavoissaan uskoton asialle ja seuran alkuperäiselle ohjelmalle, niin H. P. B. nimittää T. S:aa uskottomaksi ja pudistaa sen kuin tomun jaloistaan, ja mitä lojaalisuus Adyaria kohtaan tarkoittaa kaikkien ihmeitten nimessä? Mitä on Adyar erillään asiasta ja niistä kahdesta (ei yhdestä perustajasta, pyydän), jotka sitä edustavat? Miksi ei yhtä hyvin puhuta lojaalisuudesta Adyarin tontille tai kylpyhuoneelle?»
     Teosofisessa liikkeessä — niin kauan kuin sen henki elää — on kysymys teosofisesta elämänkatsomuksesta ja sen toteuttamisesta elämässä. Teosofista liikettä edustaa se yksilö tai yhtymä, joka säilyttää puhtaana teosofisen ihanteen, ihmiskunnan henkisen veljeyden, ja kykyjensä mukaan koettaa sitä opeissaan ja töissään toteuttaa. Ilman sitä elämänfilosofiaa, jota madame Blavatsky oli lähetetty julistamaan, ei ihmiskunnan henkistä veljeyttä voida ymmärtää eikä selittää; sen julistaminen ja omaksuminen on sen tähden jokaisen yksilön ja yhtymän ensimmäinen askel ja tehtävä, jota sitten seuraa hengen heräymys ja veljeyden asteittainen toteuttaminen elämän käytännössä. Mutta jollei ihannetta sen puhtaudessa ja täydellisyydessä alati pidetä silmäin edessä, on sangen lähellä vaara joutua kaikenlaisille harhateille, vaikka jo onkin älyssään omaksunut teosofisen maailmankatsomuksen.
     Näin ollen on Ruusu-Risti — kaikessa heikkoudessaan — vaatimaton yritys pysyä uskollisena teosofisen liikkeen alkuperäiselle inspiraatiolle, kuten usein ennen jo olemme olleet tilaisuudessa todentamaan.
     Että Ruusu-Risti valitsi tämän, monelle oudon nimen itselleen, on osaksi katsottava veljelliseksi hienotunteisuudeksi niitä seuroja kohtaan, jotka arvatenkin pitävät itseään etuoikeutettuina käyttämään teosofista nimitystä; mutta osaksi nimen valinta johtui siitä, että Adepteja ja Mestareita on pitkinä aikoina — varsinkin täällä länsimailla — nimitetty kultaisen ja ruusuisen ristin» eli »rosenkreutsiläisiksi Veljiksi».
     Nyt on kuten tiedämme olemassa useampia rosenkreutsiläisiä seuroja ja veljeskuntia tässä näkyväisessä maailmassa, jotka väittävät olevansa »oikeita» ja »todellisia» kaikenlaisten papereidensa ja traditioinensa ja historiallisten polveutumisten nojalla, — emmekä me tahdo epäillä emmekä väheksyä yhdenkään semmoisen veljeskunnan juridista oikeutusta, enemmän kuin sitä teemme teosofistenkaan seurojen suhteen. Kaikki saavat meidän puolestamme olla ja toimia rauhassa, emmekä liioin hätäänny, jos meiltä kysytään, millä oikeudella me nimitämme itseämme Ruusu-Ristiksi. Olemme päinvastoin tällä nimellämme tahtoneet osoittaa uskovamme Adeptien Veljeskuntaan ja esiintuoda sen vakaumukseni, että jokin Ruusu-Risti-seura on todellinen rosenkreutsiläinen seura ainoastaan siinä tapauksessa, että sen henki todistaa sen olevan yhteydessä näkymättömäin Ruusu-Risti-Veljien kanssa.
     Rosenkreutsiläisistä seuroista lausumme täten aivan saman arvostelun kuin teosofisistakin seuroista, sillä molemmat kuuluvat nykyään teosofiseen liikkeeseen. Julkisesti tai puolijulkisesti toimivat rosenkreutsiläiset yhdistykset ovatkin suuremmassa tai vähemmässä määrässä omaksuneet teosofisen maailmankatsomuksen ja täten tunnustaneet kuuluvansa madame Blavatskyn henkiseen ilmapiiriin.
     Kuta enemmän mietiskelemme teosofisen liikkeen henkistä ylevyyttä ja syvyyttä, sen laajakantoista merkitystä ihmiskunnan tulevaisuuteen nähden, sitä enemmän täytyy meidän ihmetellä madame Blavatskyn ainoalaatuista suuruutta. Meidän täytyy pysähtyä hänen eteensä kuin yhdeksännentoista vuosisadan sfinksin eteen —, joksi häntä nimitettiinkin. Meidän täytyy pysähtyä kuuntelemaaan ja näkemään, kuinka hän — ulkonaisesti katsoen heikko nainen ja verrattain oppimaton ihminen — voimakkaalla kädellä työntää eteenpäin ajan ratisevaa ratasta ja avaa uuden lehden ihmiskunnan ajattelun historiassa. Meidän täytyy tunnustaa, että madame Blavatskyn elämäntyö on muuttanut koko ihmiskunnan ajatuselämän vapaammaksi, rikkaammaksi, onnellisemmaksi ja luonnollisemmaksi. Eivät jotkut filosofit ainoastaan siellä täällä ole hyötyneet hänen työstään ja ponnistuksistaan, — ei, koko ilmapiiri on täynnä teosofisia ajatuksia, näkökantoja, oppeja ja inspiraatioita; me kaikki, jotka jatkamme madame Blavatskyn alkuunpanemaa työtä, olemme koko ajan kuin elävän lähteen partaalla.
     Ja sen tähden jätämme lopuksi maailmalle ratkaistavaksi kirjoituksemme alussa mainitsemamme kysymyksen, jonka me jo kauan sitten olemme sydämessämme ratkaisseet: kuinka madame Blavatsky olisi kyennyt suorittamaan ihmeellisen tehtävänsä, elleivät hänen askeleitaan olisi johtaneet ne Korkeammat Voimat, joiden lähettämäksi hän heti alusta itsensä nimitti?

 

Teosofista Seuraa arvostellaan

Ote Mr. B. D. Wadian kiertokirjeestä

     Kun tarkasti tutkii sitä suurta paljoutta »teosofista» kirjallisuutta, mitä aivan viime vuosina on julkaistu, huomaa selvästi, että tekijät ovat olleet uskottomat tehtävälleen »olla mitään poistamatta Salaisesta Opista» [Alaviite: Annie Besantin sanoja kirjoituksessa »Teosofia ja kristinusko» aikakauskirjassa Lucifer, lokak. 1891.], ja kun rauhallisesti silmäilee näiden myöhempien oppien vaikutuksia T. S:n ulkonaiseen työhön »järjestöissä», »liitoissa, »temppeleissä» ja »kirkoissa», samoin kuin T. S:n jäsenten elämään, ei saata olla ymmärtämättä niiden varoittavien, profeetallisten sanojen merkitystä, jotka H. P. B. lausui Teosofian Avaimen »T. S:n tulevaisuutta» koskevassa loppuluvussa. Kuvattuaan eräänlaisia syitä hän tekee seuraavan loppupäätelmän: 
     »Seurauksena on, että Seura ajautuu toisen tai toisen ajatussuunnan matalikolle ja jää sinne hyödyttömänä hylkynä mätänemään ja kuolemaan. » (T. A. s. 272.) 
     Nuo syyt, joita H. P. B. pelkäsi ja joista hän varoitti T. S:aa, ovat meitä ahdistaneet useampia vuosia ja voi! »kuinka suuresti meidän seuraajamme Seuran johdossa tulevat tarvitsemaan järkähtämätöntä, puolueetonta ja selvää arvostelukykyä» (T. A. s. 271), se on selvästi nähty, sillä tänä päivänä tuon arvostelukyvyn täydellinen puute on saanut monen, mm. minun, epäilemään Seuran elämää, vaikkakin se sieluttomana ruumiina saattaa menestyä samoin kuin Idän ja Lännen elottomat temppelit ja kuolleet kirkot. 
     Ja minkä ajatussuunnan matalikolle on T. S. ajautunut? Henkisen kehityksen valmiin ohjelman karille. Tästä ohjelmasta on tehty uskonoppi, jolla on vapahtajavihittynsä, kadotettujen tilaisuuksien ikuinen helvetti [Alaviite: Ks. »Mestarin jalkojen juuressa» kirjan esipuhetta. Suom. muist.], jesuiittamaisten mustien maagikkojen paholainen [Alaviite: Mr. Wadia yritti parin vuoden aikana puhua näistä asioista Teosofisen Seuran jäsenille, mutta sitten ruvettiin hänestä huhuilemaan, että hän muka oli jesuiittain ja mustain maagikkojen kätyri, eivätkä T. S:n jäsenet enää uskaltaneet kuunnella hänen sanojaan. Suom. muist.] ja ainaisesti pysyvä Eedenin puutarha 750 vuoden perästä Etelä-Kaliforniassa niitä uskollisia varten, jotka tottelevat ja seuraavat niin kuin uskonkiihkoisen armeijan sotilaat innostuneesti, jollei ylen viisaasti [Alaviite: Vrt. C. W. Leadbeaterin kirjoitusta »Kuudennen juurirodun alkuvaiheet»Tietäjässä 1910–11. Kuuluu loppuosana kirjaan »Ihminen, mistä ja miten». Suom. muist.]; vale-teosofia on astunut teosofian paikalle. H. P. B:n suora ja miehekäs oppi, että oli etsittävä sisäinen jumala, »vihittyjen vihkijää», on unohtunut, ja ihmisiä kehotetaan etsimään vihittyjä kuolevaisuuden maailmasta; jumalallisuuden kynnys on laskettu alas lihan maailmaan [Alaviite: Annie Besant on lausunut työtoveristaan C. W. Leadbeaterista, että hän on »jumalallisuuden kynnyksellä». Suom. muist.] ja sen yli on pystytetty portti, josta tosi uskovaiset voivat kulkea; huomaamatta on jäänyt H. P. B:n varoitus »Teosofian vääristä profeetoista» ja niiden »hirvittävistä liioitteluista sekä idioottimaisista suunnitelmista ja petoksista» [Alaviite: H. P. B. puhuessaan »Vale-Teosofiasta» aikakauskirjassa Lucifer, maalisk. 1889.]. »Vihittyjen» hierarkia on pystytetty T. S:n sisälle [Alaviite: Vrt. Annie Besantin ja C. W. Leadbeaterin teosta »Ihminen, mistä ja miten?», jossa luetellaan — arvatenkin — kehittyneemmät T. S:n nykyiset jäsenet. Suom. muist.] ja persoonallisuuksien sokea seuraaminen ja naurettava palvonta on ollut etualalla. Tämä on tapahtunut huolimatta niistä painavista sanoista, jotka H. P. B. kirjoitti v. 1888: 
     »On muistettava, että Seuraa ei perustettu taimitarhaksi, jossa salatieteilijöitä kasvatettaisiin — tehtaaksi adeptien valmistamista varten». 
     Kuinka toisenlainen on nykyinen tila T. S:ssa, jos ajattelemme H. P. B:n seuraaviakin sanoja: 
     »Älköön kukaan pystyttäkö paaviutta Teosofian tilalle, sillä semmoinen olisi itsemurhaa ja on aina päättynyt mitä katalimmin. Me olemme kaikki tutkijatovereita, enemmän tai vähemmän edistyneitä; mutta ei kukaan, joka kuuluu Teosofiseen Seuraan, saa lukea itseään enemmäksi kuin korkeintaan oppilas-opettajaksi — jolla ei ole mitään oikeutta dogmatisoida». [Alaviite: H. P. B. kirjeessä T. S:n amerikkalaisen osaston vuosikokoukselle huhtikuussa 1888.] 
     Tutkija-tovereiden ja oppilas-opettajien tilalla, joista edelliset kuuntelisivat, mitä jälkimmäiset ovat kuulleet, on meillä T. S:ssa toiselta puolen todistamattomia lausuntoja ja toiselta puolen huimapäistä herkkäuskoisuutta; vieläpä jonkunlainen »apostolinen suksessioni» (seuraanto) on tullut uskonkappaleeksi T. S:ssa, parhaasta päästä E. S:n salaisen ja yksityisen järjestön kautta. Järjettömiä väitteitä H. P. B:n »seuraajien» puolesta esitetään vakavina todisteina väärien oppien ja kypsymättömien opetusten pönkittämiseksi. Unohdetaan ja sallitaan unohtaa, että ainoa oikea »apostolinen seuraanto» on opetuksessa eikä koskaan niissä, jotka sanovat itseään opettajiksi. Jäseniltä on unohtunut opetusten ja arvovaltaisten lausuntojen tarkistamistapa; kaikki mitä vaaditaan on, että »hän tai tuo on sen sanonut»! Siten on päässyt vallalle Teosofia, joka on niin kaukana H. P. B:n Teosofiasta kuin yö on päivästä, — ja voi! tuhannet jäsenistä eivät edes sitä tiedä. 
     Muutamien näiden oppien tiedoton ja odottamaton vaikutus on saanut aikaan eräitä outoja luonnottomuuksia. Niinpä »veljeskunnan veljet», joiden tulisi olla yhtä mieltä, yhtä tahtoa, yhtä tarkoitusta, yhtä päämäärää, niin kuin saman käden sormet, riitelevät ja taistelevat keskenään kuin erilaisten uskonkiihkoisten lahkojen kannattajat. Tämä on suora seuraus siitä, että teosofian siveysoppi on syrjäytetty ja psykismi asetettu valtaistuimelle. Tässäkin on laiminlyöty H. P. B:n selvä varoitus: 
     »Kerran ennenkin ehkäistiin kasvu psyykkisten ilmiöitten yhteydessä, ja vielä voi tulla aika, jolloin Seuran moraaliset ja eetilliset perustat joutuvat samanlaiseen haaksirikkoon.» [Alaviite: H. P. B:n kirje amerikkalaiselle vuosikokoukselle huhtikuussa 1888.] 
     Sillä mikä on turmiota tuottavampaa kuin psyykkiset lausunnot ja henkisten tosiasioiden materialisoimiset, puolijumalien luominen, jotka karkottavat tiehensä Jumalat? H. P. B:n teos Isis Unveiled (Paljastettu Isis») oli 
     »suunnattu teologista kristinoppia, vapaan ajattelun päävastustajaa vastaan. Se ei sisällä sanaakaan Jeesuksen puhtaita opetuksia vastaan, mutta säälimättä tuomitsee niiden alentamista vahingollisiksi kirkollisiksi järjestelmiksi, jotka turmelevat ihmisen uskon omaan kuolemattomuuteensa ja jumalaansa ja hävittävät kaiken siveellisen pakon». [Alaviite: Isis Unveiled'in esipuhe. II osa. 1877 vuoden painos.]
     Ja tänä päivänä jotkut T. S:n jäsenet opettavat »syntien anteeksisaamista» ja »synninpäästöä»; Isis kuvaili apostolista suksessiota »karkeana ja käsin koskettavana petoksena», mutta nykyään on olemassa »teosofinen kirkko» kaikkine »turmiollisine kirkollisuuksineen», joihin mm. kuuluu Mestarien »apostolinen seuraanto» [Alaviite: Tarkoitetaan nähtävästi ns. vapaata katolista kirkkoa, jonka piispana oli esim. äsken eronnut Mr. J. I. Wedgwood. Suom. muist.] H. P. B. sanoi 
     »Maailma ei tarvitse mitään lahkolaiskirkkoa, ei Buddhan eikä Jeesuksen, ei Muhammedin, Svedenborgin, Calvinin eikä kenenkään muun. Koska on vain yksi Totuus, kaipaa ihminen vain yhtä kirkkoa, — sisäisen Jumalan temppeliä, kätkettynä aineellisuuteen, minkä läpi pääsee ken tahansa, joka tien löytää, — sydämessään puhtaat näkevät Jumalan». [Alaviite: Isis Unveiled. II osa, s. 635.] 
     Mutta tänä päivänä suositaan teosofisina jumalanpalveluspaikkoja pappeineen ja virkailijoineen, rituaaleineen ja juhlamenoineen, pukuineen ja koristeineen. 
     Mestarien pyhiä nimiä mainitaan joka tilanteessa ja joka käänteessä. Ei voi kuulua »Heidän kouluunsa», jos poliittisesti työskentelee suuren intialaisen johtajan, Mr. M. K. Gandhin väkivallasta ja yhteistyöstä (englantilaisten kanssa) kieltäytyvässä liikkeessä; 
     »ei kukaan voi hyökätä vapaan katolisen kirkon kimppuun ja samalla pysyä jäsenenä E. S:ssä»;
     »Jäsenten täytyy valita E. S:n ja Loyalty League'in välillä [Alaviite: »Uskollisuusliitto» on samansuuntainen nykyinen yhtymä Teosofisessa Seurassa kuin »Back to Blavatsky» -liike. Suom. muist.]; he eivät saata kuulua molempiin; kaikkien täytyy uskoa maailmanopettajan läheiseen tulemiseen voidakseen jäädä E. S:ään; täytyy aktiivisesti ottaa osaa määrättyihin liikkeisiin, koska kerrotaan Bodhisattvan eli Kristuksen niitä siunaavan, jotta saisi olla E.S:ssä [Alaviite: Että tässä julkisesti puhutaan asioista, joita muuten pidetään salassa Teosofisen Seuran esoteerisessa piirissä, ei ole luettava Mr. Wadian syyksi tai virheeksi. Mr. Wadia viittaa vain sanoissaan seikkoihin, jotka jo olivat tulleet julkisiksi eräiden entisten E. S:n jäsenten kirjoitusten kautta. Suom. muist.] »Mestareilta ja Deevoilta» julkaistaan sanomia, käskyjä ja opetuksia, jotka eivät ainoastaan määrää, mihin apuliikkeisiin »lojaalin» jäsenen tulee liittyä, mutta myös, millä tavalla kirkkourkuja on soitettava, miten kiistelevien nuorukaisten tulee käyttäytyä, miten on pukeuduttava ja miten laulettava yhteisvapaamuurarimenoja toimitettaessa ym. ym. Näiltä määräyksiltä puuttuu kaikki kohtuusaisti, valistunut ymmärrys ja terve järki. Tottele ja seuraa, seuraa ja tottele, on ainaisena neuvona niille, joihin on istutettu sen psyykkisen mielettömyyden myrkky, joka kulkee teosofian nimellä. 

Suom. P. E.

Suomentajan muistutus. Tilan puutteen takia Ruusu-Risti ei voinut julkaista Mr. Wadian kiertokirjettä kokonaisuudessaan. Koska yllä oleva ote voisi aiheuttaa luulon, että Mr.Wadia ainoastaan arvostelee ja tuomitsee, tahdon tässä mainita, että hänen kiertokirjeessään on paljon kauniita ja mieltä ylentäviäkin kohtia. Koko kirje uhkuu jaloa rakkautta teosofiaan ja teosofista liikettä kohtaan, jota Mr. Wadia vastedes kuten tähänkin saakka sielunsa koko tarmolla, sydämensä koko lämmöllä tahtoo palvella ja edistää.

Ruusu-Risti  — syyskuu 1922

 

Toimittajalta

     Olen viime kuluneina päivinä saanut sekä kirjallisia että suullisia huomautuksia siitä, että kirjoitukseni Ruusu Ristissä, ennen kaikkea artikkelisarja Olemmeko käsittäneet oikein?, on hämmästyttänyt ja surettanut useita lukijoita, samalla kun ovat turhaan odottaneet jotain ylevää ja sielua nostavaa tuotetta kynästäni.
     Kahden ystävän allekirjoittama kirje sanoo:
     »Ympärillämme kuulemme yhä useampia ääniä, jotka ihmetellen, ikävöiden odottavat saavansa lukea sinulta taas jotain entisessä inspiroivassa hengessä. Nämä ovat kaikki sinun ystäviäsi, joille olet osannut tuoda teosofian valon; useita sinä tunnet, mutta ehkä on vielä useampia, jotka tuntevat sinua ainoastaan kirjoitustesi kautta, mutta sinun kauttasi ovat saaneet uutta valoa ja uutta rohkeutta elämään. Kaikille näille ovat kirjoituksesi yhtäkkiä lakanneet olemasta eloa antavana lähteenä, — sillä polemiikki ja arvostelu ovat kiviä, mutta ei leipää.
     Ymmärrämme sinun joutuneen umpikujaan, mutta sinä olet voimakas, ja me tiedämme myös, että käden käänteessä voit päästä siitä jos tahdot. Tule jälleen siksi inspiroivaksi ja eloa antavaksi voimaksi, mikä ennen olet ollut, — levittäen siunausta monelle, monelle!»
     Eräs toinen ystävä kirjoittaa:
     »Ruusu-Rististä ’Olemmeko käsittäneet oikein?’ kirjoitussarjaa lukiessani olen ajatellut, onkohan tämäkin okkultismia. Ruusu-Ristissähän, okkultisena aikakauskirjana, julkaistaan kai vain alaansa kuuluvia kirjoituksia. Okkultisen aikakauskirjan tilaaja tahtoo tietenkin perehtyä okkultismiin. Minä ainakin jään nälkäiseksi mainittua kirjoitussarjaa lukiessani. Mutta olenhan maallikko okkultismissa niin kuin teosofiassakin enkä niitä asioita ymmärrä niin syvällisesti kuin asiantuntuntijat. Tuon kirjoitussarjan julkaisisin erityisenä kirjasena, mutta en Ruusu-Ristissä vai lienenkö käsittänyt Ruusu-Ristin aivan väärin. Ennemmin painattaisin Ruusu-Ristiin esim. Paavalin kirjeitä. Niistä kai nälkäinenkin jotain tyydytystä saisi.»
     Suullisesti eräs ystävä kertoi monen ruusu-ristiläisenkin olevan huolissaan siitä, että minä arvostelen ja moitin Teosofista Seuraa ja Mrs. Besantia, kun sillä taholla, esim. »Teosofissa», jo on aivan lakattu puhumasta minusta. »Jos Mrs. Besant mainitsee sinun nimesi, vaikkapa moittien, — ajattelevat teosofit, — on se kunnianosoitus, sillä niin pieni sinä sentään olet häneen verraten. Mutta jos sinä arvostelet häntä, on se kuin kärpänen yrittelisi voimiaan härkää vastaan.
     Siinä sen nyt kuulin, ja jollen nyt ota oppia...

*

     Mea culpa, mea culpa, tahtoisin huudahtaa kuin katolilaisen kirkon katuva kristitty. Kaikki syy on minun, jos olen niin huonosti osannut esittää sanottavani, että on ollut mahdoton päästä ajatusteni perille! Tahtoisin itkeä — ja voi surkeutta, samalla tahtoisin nauraa. Sydämeni on varmaan hieman paatunut, koska synnintunto ei ole minussa oikein elävä. Tuntuu tuolla taustassa vain niin suuri rauha, niin suuri ilo — ja niin suuri suru. 
     Kerronko teille jotakin? Huoneessani on nurkka, jossa minun on tapana istua ja filosofoida. Toisella seinällä on taulu, joka esittää Väinämöistä ja Ainoa, toisella seinällä on elävän ihmisen muotokuva, — arvaatteko kenen? Mrs. Besantin kuva suuressa koossa ja kauniissa kehyksessä. Sieltä lasin takaa hän aina hymyilee minulle, ja joka aamu nyökäytän hänelle hyvää huomenta. En ole koskaan lakannut häntä rakastamasta...  
     Miksi siis olen kirjoittanut tuon monen mielestä niin onnettoman artikkelin »Olemmeko käsittäneet oikein?» Niin, veljet ja ystävät, ei se ole tapahtunut polemiikin eikä kritiikin halusta, vaan rakkaudesta teosofiaan. Jo nuorena näin ja tiesin, että teosofiasta tulisi elämäni elävä voima, ja teosofia onkin lakkaamatta ollut minulle kuin kirkkauden valo päivällä, kuin tuikkiva tähti yöllä, kuin varjoisa keidas erämaan helteessä. 
     Entä teosofia? Onko se samaa kuin Teosofinen Seura? Onko se samaa kuin Mrs. Besantin oppi tai Mr. Leadbeaterin selvänäköisyys tai tohtori Steinerin okkultinen kristinoppi? 
     Kaukana siitä. Teosofia on se totuuden pyhä henki, joka elähdyttää teosofista liikettä ja jonka ensimmäisenä, syvällisimpänä, viisaimpana, tietorikkaimpana ja okkultisesti suurimpana tulkkina maailmassa oli Helena Petrovna Blavatsky. Ilman madame Blavatskya ei olisi teosofista liikettä. Ilman madame Blavatskya ei olisi Teosofista Seuraa. Ilman madame Blavatskya eivät Annie Besant, C. W. Leadbeater, Rudolf Steiner, Max Heindel, A. P. Sinnett ym. ym. olisi teosofeina enemmän kuin okkultisteina kyenneet mitään tekemään siitä mitä ovat tehneet. Kaikesta saamme kiittää madame Blavatskya. Ja voi meitä, jos unohdamme kiitollisuuden velkamme, jos rakastamme Teosofista Seuraa enemmän kuin teosofiaa, jos rakastamme Mrs. Besantin oppia tai Mr. Leadbeaterin näkyjä enemmän kuin teosofiaa, jos rakastamme mitä tahansa okkultismia enemmän kuin niitä periaatteita, joita Valkoisen Looshin Mestarit H. P. B:n välityksellä ilmoittivat kaikille totuuden etsijöille, — voi meitä, sillä silloin pimeys meidät valtaa ja sielumme joutuu harhateille. Tämä ei ole dogmatismia, eikä se ole yhdenkään teosofisen opettajan halventamista. Se on yksinkertaisesti totuuden tunnustamista. 
     Ettekö muista kuulleenne, että teosofia ei ole tunteen asia enemmän kuin alemman järjenkään. On teosofisia oppeja, jotka tyydyttävät persoonallisia tunteitamme, on toisia, jotka ennen kaikkea valaisevat järkeämme ja ymmärrystämme ja tekevät meistä pikku filosofeja. Mutta itse teosofiasta emme pääse selville, ellei meissä herää uusi käsittämiskyky, nimittäin ns. intuitio. Meillä täytyy olla omaa intuitiota eli sisäistä totuuden näkemystä, jotta tyystin käsittäisimme teosofian ja teosofisen liikkeen tarkoituksen. Meistä täytyy tulla — ei totuuden ajattelijoita eikä uskojia ainoastaan, vaan totuuden tietäjiä, kuten kyseessä olevan kirjoitussarjan alussa koetin selittää. 
     Mitä meitä totuuden etsijöinä liikuttaa toinen tai toinen persoonallisuus, toinen tai toinen seura tai yhdistys? Mehän kaipaamme henkilöistä ja seuroista riippumatonta totuutta, elämää, joka kumpuaisi omasta sielustamme, Jumalaa, jonka saisimme tuntea omassa hengessämme. Ja kun olemme löytäneet kaipuumme hohteen, miksi sitten arvostelisimme tai moittisimme toista tai toista seuraa tai henkilöä? Semmoinen on meistä kaukana, eikä semmoinen ajatus juolahtaisi minunkaan päähäni. 
     Miksikä sitten olen kirjoittanut tuon kyseessä olevan artikkelini? Kuten jo sanoin, rakkaudesta teosofiaan ja teosofiseen liikkeeseen. Tahdoin näyttää, ettemme olleet »käsittäneet oikein» tai että olimme unohtaneet, mitä teosofia oikeastaan oli. Ja olinhan itse ollut mukana tekijänä tässä väärinkäsityksessä ja tässä unohtamisessa. Suomenkielinen teosofinen työ alkoi vuosisadan vaihteessa. Vuoteen 1914 uskoin minä vahvasti ja opetin toisia uskomaan, että Teosofinen Seura edusti maailmassa yksin ja parhaiten madame Blavatskyn teosofista sanomaa. Vaikka oli kohtia esim. sivuliikkeissä, Idän Tähdessä ym., joissa tunsin ajattelevani ja tahtovani toista kuin T. S:n johto, ei uskoni ja luottamukseni tästä järkkynyt; pidin niitä persoonallisen maun asioina, — ja makuhan on erilainen. Mutta kun maailmansota alkoi v. 1914 ja veti pyörteeseensä Teosofisen Seuran, silloin aloin kysyä itseltäni: missä on — T. S:n pohja ja perustus? Onko se teosofiassa, onko se madame Blavatskyn ohjelmassa? Ja sanomattomaksi surukseni täytyi minun tunnustaa itselleni, etten enää nähnyt enkä tuntenut Teosofisessa Seurassa alkuperäistä veljeyden ja totuuden henkeä. 
     Mitä pahuutta tässä on minun puoleltani? Olenko ilkeä sen tähden, että näen ja sanon ilmi totuuden? Tuskalla sen olen synnyttänyt. En minä iloiseksi tullut, kun oivalsin, että olimme joutuneet karille. Kiirastuleen ja helvettiin se huomio minut syöksi. Mutta tulessa puhdistuneena ja tuskissa vahvistuneena minun sieluni nyt huutaa maailmalle totuuden. Jokaista tahtoisin unesta herättää. Mielelläni otan vastaan moitteita ja syytöksiä, väärinymmärrystä ja epäilystä, kunhan vain saisin veljeni avaamaan silmänsä ja näkemään totuuden. 
     Toistaiseksi vielä ääneni kaikuu kuuroille korville, mitä suureen teosofiseen maailmaan tulee. Mutta epäilemättä koittaa aika, jolloin. yltympäri maapalloa alkaa kuulua samanlaisia ääniä, — ja silloin ehkä Teosofisen Seuran jäsenet ovat taipuvaisia tarkistamaan omaa käsitystään teosofiasta ja teosofisen liikkeen tarkoituksesta. 
     Ja jos sanotaan, että Ruusu-Risti olisi voinut säästyä näistä minun huomioistani ja huudahduksistani, koska se okkultisena aikakauskirjana on velvollinen puhumaan salatieteestä, vastaan minä heti: eikö tämä sitten ole »salatiedettä»? Eikö salatieteen alkuaskel ole siinä, että oikealla tavalla käsitämme teosofisen liikkeen? Mitä me, rakkaat ystävät, tietäisimme todellisesta salatieteestä, jollei madame Blavatsky olisi pannut alulle teosofisen liikkeen? »Salaisista tieteistä» olisimme voineet kuulla yhtä ja toista, sillä niistä on aina puhuttu, mutta kuka olisi julkisesti kertonut meille todellisesta mysterium magnumista, elävistä adepteista, henkisestä alkemiasta, rosenkreutsiläisten viisaudesta, ellei H. P. B. ensin olisi tuonut meille valoa idästä? Hän paljasti meille, mikä okkultismi on, hän näytti meille tien okkultisen tiedon vartijain luo, hän todisti meille viisauden mestarein olemassaolon. Jos emme hänen työtänsä ymmärrä, jos ei meissä elä hänen teosofisen sanomansa henki, kuinka silloin voimme uskotella löytävämme sitä okkultista tietoa, jota hänen julistamiensa mestarien ruusuristitemppelissä säilytetään? 
     Meidän Ruusu-Risti-seuramme on vielä aivan nuori. Sen velvollisuuteen kuuluu siis oman ajatuselämänsä kasvattaminen ja kirkastaminen. Sille on laskettava oikea pohja. Onhan Ruusu-Risti teosofisen liikkeen hedelmä, onhan se teosofisen seura-aatteen jälleensyntymä, onhan sillä tulevaisuus edessään. Tulevaa työtään silmälläpitäen sen näin ollen täytyy oppia ajattelemaan oikeaan suuntaan. 
     Ja oikean suunnan — olkoon se vielä kerran sanottu — antoi ja antaa yhä teosofisille seuroille ja yhdistyksille yksinomaan itse teosofia, se jota H. P. Blavatsky mestarien lähettiläänä maailmalle julisti.

*

     Eräs Ruusu-Ristin lukija kirjoitti minulle, että hän vasta nyt sai tietää, että maailmansodan aikana oli Teosofisen Seuran taholta selitetty, että valkoinen veljeskunta taisteli liittolaisten puolella keskusvaltoja vastaan. Hän, kirjeenvaihtajani, sai tästä uutisesta kuin kylmää vettä niskaansa. Juttu oli hänestä mitä pahin skandaali koko teosofiselle liikkeelle. »Kuka järki-ihminen», hän huudahtaa, »uskoisi tämän jälkeen enää sanaakaan kaikesta siitä, mitä selvänäkijät kertovat ja kirjoittavat, kun tällä tavalla on paljastettu kaikki humpuukiksi!» 
     Mielestäni tämä kirjeenvaihtajani sangen luonnollinen johtopäätös kuvaavalla tavalla paljastaa, minkä käsityksen me viime vuosikymmenien kuluessa olemme antaneet maailmalle teosofiasta. Teosofia on muka inhimillisten selvänäkijäin tuotetta! Kun näiden selvänäkijäin siveellinen kanta osoittautuu horjuvaksi, horjuu muka itse teosofiakin! 
     Voi meitä, että olemme semmoisen kuvan asiasta antaneet. Voi meitä, että sillä tavalla ehkä itsekin uskomme. Olemmeko siis unohtaneet, että teosofiaa ovat vain ne teosofiset perustotuudet, jotka madame Blavatsky julisti ja joista mestarit menivät niin sanoaksemme takaukseen? Näitä perustotuuksia ilmoitettiin kolmannen rodun ihmiskunnalle alkuperäisenä viisaususkontona ja niitä ovat vuosituhansien vieriessä todentaneet ja todistaneet toinen adepti toisen perästä. Ei niissä ole mitään tavallisen selvänäköisyyden jälkiä. Paljon korkeammilla kyvyillä on niitä asioita tutkittu. 
     Teosofia ei riipu yhdestäkään inhimillisestä selvänäkijästä eikä kaadu, kun selvänäkijät kaatuvat. 

*

     Ja nyt minun pitäisi kaiken edellä olevan päälle sanoa lukijoilleni: tilatkaa Ruusu-Risti vuodeksi 1923 ja hankkikaa sille lisää tilaajia!
     Kuinka nöyryytetyksi tunnen itseni, kuinka mitättömäksi. Eräs ystävä sanoikin minulle: vei Ruusu-Risti kestä kilpailussa toisten aikakauskirjain kanssa, jos se yhä pysyy näin pienenä.» Saatoin häntä kyllä heti lohduttaa sillä, että olin ajatellut Ruusu-Ristin laajentamista jonkun verran. Ruusu-Ristillä on tänä vuonna 320 sivua, — no niin, ensi vuonna se tulee käsittämään 400 sivua. En tee suurempia hyppäyksiä eteenpäin, ettei tarvitsisi peräytyä. 400 sivua voin luvata, vaikkei tilaajamäärä kasvaisikaan. Mutta jos tilaajamäärä kasvaisi... 
     Vaan minun piti puhua kilpailusta. Sanottakoon siis heti suoraan: kilpailuun en pysty. En ymmärrä mitä kilpailu onkaan. Olen nuoresta saakka etsinyt totuutta ja uskon teosofiassa sen löytäneeni. Haluni ja harrastuksena on kertoa toisille näistä löydöistäni. Ne, jotka itse etsivät ja rakastavat totuutta, kuuntelevat kyllä mielellään, mitä toisella on kerrottavana. Ei tässä ole puhettakaan mistään kilpailusta. Sen kyllä ymmärrän, että totuuden tietäjäkin voi tulla ikäväksi, jollei hän osaa esiintyä niin, että häntä halusta kuuntelee. Ja jos semmoinen kohtalo lankeaa hänen osalleen, on miltei parempi, että hän — näyttämöltä poistuu... 
     Nyt kuitenkin tunnen iloa sydämessäni. Olen kuin varma siitä, että Ruusu-Ristillä kaikkine puutteellisuuksineen on todellisia ja lujia ystäviä. Sydämeni uskoo; että nämä ystävät eivät heitä, vaan että ne yhä tahtovat yrittää ja auttaa ja kestää vaikeuksissa. 
     Kuinka kiitollinen olen kaikille, jotka ovat tehneet työtä Ruusu-Ristin leviämiseksi, uhraten aikaa, uhraten rahaa. He ovat varmasti tehneet enemmän hyvää kuin ovat aavistaneetkaan. Ja minä uskon, että nyt kun vuosi taas on loppumaisillaan ja uusi alkamassa, he yhä tahtovat jatkaa työtään ja uhraustaan aikakauskirjamme hyväksi. 
     Ensi vuodeksi olenkin suunnitellut jatkokirjoitukseksi selvittelyä Jeesus-Kristus-kysymyksestä, joten tavallaan se, minkä piti ilmestyä erikoisena kirjana, tulisi luettavaksi Ruusu-Ristin palstoilla. Tämä kysymys on ehkä omiansa herättämään mielenkiintoa laajemmissa piireissä, joten ei pitäisi olla ylen vaikea hankkia uusiakin tilaajia Ruusu-Ristille, jos lehti muuten on sen arvoinen ystäviensä mielestä. 
     Tämän numeron mukana jaetaan kaikille tilaajilleni tavanmukainen tilauslista. Hinta pysyy entisellään.

*

     Eräs kirjeenvaihtaja kysyy, mistä minulla on riittänyt aikaa uuden teoksen kirjoittamiseen, koska en ole ehtinyt kirjoittaa luvattua kirjaa »Kuka Jeesus oli?» Kysymys aiheutuu siitä, mistä viime numerossa juttelin »Toimittajalta» osastossa s. 228. 
     Vastaus on se, ettei minun ole tarvinnut kirjoittaa kyseessä olevaa kirjaa. Se on nim. kokoelma äsken pidettyjä, pikakirjoitettuja esitelmiä. Olen siis kirjan »puhunut». »Käsikirjoitus» on valmis, ja niin pian kuin ehdin sitä viimeistellä ja korjailla, voidaan kirja painattaa. 
     Muuten on kyllä entisiltä ajoilta olemassa samansuuntaisia »käsikirjoituksia», jos vain olisi varoja niiden kustantamiseen. 
     Heindelin »Rosenkreuzilaisen maailmankatsomuksen» ensimmäinen osa on ilmestynyt painosta. Hinta Smk. 25: —. Tilataan Ruusu-Ristin toimitukselta, os. Åggelby, tai Kustannusosakeyhtiö Tietäjältä, os. Viipuri. 
     Painosta on myös valmistunut Ruusu-Risti-kirjaston neljäs numero, nim. J. R. Hannulan teos »Vaeltajana korvessa», toisessa korjatussa ja lisätyssä painoksessaan. Hinta Smk. 9: — Tilataan kuten edellä. 

Ruusu-Risti  — lokakuu 1922

Tuleva työmme

Mr. B. D. Wadian kirjeessä R.-R:n toimittajalle.

     Sananen tulevasta työstämme. Te olette halukas perustamaan uuden seuran eli liiton viimevuotisessa kiertokirjeessänne mainitsemaanne suuntaan. Elävässä periaatteessa olen yhtä mieltä kanssanne. So. aika on tullut kaikkien vakavien teosofian harrastajien välittömästi ja viivytyksettä ryhtyä 1) tutkimaan laajemmin suuria oppeja 2) valmistamaan uutta tutkijain joukkoa tutkimusryhmien avulla, sekä 3) ennen kaikkea täyttämään ihmiskunnan ajatuselämää niillä aatteilla, joita voidaan nimittää teosofian siemeniksi ja jotka siemenet tulevat omalla tavallaan itämään ihmiskunnan siunaukseksi.
     Tähän työhön ei välttämättä tarvita muodollista järjestöä, mutta välttämätöntä on, että ihmisten keskelle luodaan uudestaan todellinen Toinen Osasto kokoonpantu Mestarien todellisista opetuslapsista. [Alaviite: Viittaa siihen, että Teosofisen Seuran alkuaikoina Mestarit muodostivat ns. Ensimmäisen, heidän opetuslapsensa Toisen ja tavalliset jäsenet Kolmannen eli alimman Osaston. Suom.]) Olen vakuutettu siltä, että nykyiset maailman tapahtumat ovat säilyttäneet maailmassa joitakuita todellisia Mestarien opetuslapsia. Niiden luku saattaa olla todella pieni, mutta kuitenkin niitä on. Ja H. P. B:n opetuksista hyötyneiden tehtävä olisi nyt tukea ja auttaa tuommoisia tuntemattomia maan kamaralla vaeltajia. Suuren Looshin Toinen Osasto ei työskentele sääntöjen ja lakipykälien mukaan, vaan noudattamalla määrättyjä elämän periaatteita.
     Semmoisten jäsenten työ on kaksinkertainen. Ensin heidän tulee, välittämättä epäonnistumisista, valmistaa niitä, jotka tulevat astumaan tuohon vanhaan ja kunnioitettavaan ryhmään. Toinen osasto on sangen todellisessa merkityksessä siltana ihmismaailman ja Mestarien maailman välillä. Sen osaston jäsenet kulkevat yhtämittaa edestakaisin tuolla sillalla pitääkseen henkistä sanomaa elävänä maailmassa ja kertoakseen sisäiselle maailmalle tämän aineellisen maailman tapahtumista.
     Lähetit, jotka muodostavat sillan, koettavat lisätä tuon joukon lukumäärää. Tällä hetkellä on aikakautisen lain vaikutuksesta mainitun joukon jäsenluku vähentynyt, ja mikäli käsitän, yritetään vakavasti lisätä tuota joukkoa. Tämä oli yksi H. P. B:n tehtävistä, ja se oli Mr. Judgen päätehtävä, niin kauan kuin hän oli ruumiissa. Tilaisuutta siihen työhön tarjottiin myös eversti Olcottille ja Mr. Sinnettille, kuten the Occult World -kirjan mestarikirjeet osoittavat. Jätän tahallani mainitsematta niiden aasialaisten hyväksyttyjen, koeteltavina olleiden ja maallikko-oppilaiden nimet, jotka niinikään harrastivat samaa työtä omilla aloillaan. Alkuperäisen E. S:n epäonnistuminen osoitti H. P. B:n tässä tehtävässään epäonnistuneen länsimailla. Siitä huolimatta jäsenten värvääminen Toiseen osastoon ei ole pysähtynyt.
     Tämän ryhmän jäsenten toinen tehtävä on vaikuttaa ihmiskunnan ajatuselämään sen kokonaisuudessa. Jos tarkasti tutkitte Salaisen Opin toista osaa, huomaatte, että uusi alarotu on syntymäisillään. Psykologiselta kannalta katsoen tämä alarotu tulee ilmentämään uutta järkitajunnan puolta. Filosofinen äly on enemmän ja enemmän tuleva jokapäiväisen ihmisen järjen ominaisuudeksi. Uusi rotu on muodostuva ihmisistä, joilla on filosofinen äly, mikä merkitsee, että järjen ominaisuudet ja kyvyt, kuten järkeily ja älyllinen huomioiminen, tulevat johtamaan enemmän sisäisestä elävöitymisestä kuin ulkonaisista vaikutelmista. Teosofisen propagandatyön tarkoituksena on näin ollen vaikuttaa ihmisten mieliin ja antaa niiden itse muovailla omaa siveellisyyttään, luonnettaan ja toimintaansa. Me emme saata muuttaa ihmisten luonteita; heidän on itsensä se tehtävä. Voimme vain kylvää uudet siemenet kaama-manaksen vanhaan maaperään, joka jo on koko lailla täynnä tieteellisiä asioita. Nämä siemenet itävät ja ilmoille nousee filosofian taimi. Sen tähden on tarpeen teosofisen filosofian tutkiminen ja sen levittämiseen on ryhdyttävä.
     Asianmukaisesti ja oikein esitettyinä teosofian metafyysiset ja matemaattiset käsitteet, huolimatta epämääräisyydestään ja vaikeatajuisuudestaan, saavat aikaan muutoksia lukijan mielessä ja jokapäiväisessä ihmisessä. Siinä syy, miksi H. P. B. esitti maailman luomisen ja ihmisen syntymisen tutkimista. Näiden oppien arvo ei ole niiden antamissa tiedoissa, vaan siinä kasvussa ja kehityksessä, minkä ne aikaansaavat ymmärryksessä, joka on tämän viidennen rotumme kehittyvä prinsiippi.
     Olen kirjoittanut tämän teroittaakseni, että Mestarit jatkavat työtään, että He eivät ole maailmaa hylänneet, sen tähden että jotkut, joita He kunnioittavat ja joihin He luottivat, ovat epäonnistuneet velvollisuudessaan, osaksi tai kokonaan, tai sen tähden että me kaikki järjestään lyhyemmän tai pitemmän aikaa olimme sen sumun peitossa, joka nousee lahkolaisuskojen laaksosta.

     B. D. Wadia

     Engl. suom. P. E.

Etusivu

Pekka Ervast -sivu