Pekka Ervast

Itsehillintä

On sanottu, että itsehillinnästä on monenlaisia näkökantoja: on olemassa itsehillintä, joka voi kuunnella levollisesti ja olla puolustautumatta silloinkin, kun on oikeassa ja alempaa minää siten loukataan; on myös olemassa itsehillintä, joka täynnä kyynisyyttä, näennäisen levollisesti sinkauttelee myrkyllisyyttä ympärilleen. Onko itsehillinnälle parempi, että purkaa sisunsa ja siten pääsee ajatuksistaan rauhaan, vai onko parempi olla laskematta niitä kuuluville siinä tapauksessa, että osaa rakastavilla ajatuksilla johtaa ukonnuolen olemattomiin?

Kun kysymys on jostakin asiasta, on hyvä ensin sopia siitä merkityksestä, mikä asianomaiselle sanalle on annettava. Tahdon siis aloittaa määrittelemällä itsehillintä-käsitettä. Jollakin saattaa olla toinen käsitys itsehillinnästä, minun velvollisuuteni on esittää omani. ltsehillinnässä on tietysti erotettavissa kolme tekijää: hillitsijä (subjekti), hillitty (objekti) ja hillitseminen (predikaatti). Hillitsijä on kulloinkin se, jota ihminen – ainakin sillä hetkellä – tuntee varsinaiseksi minäkseen, hillitty on taas vain osa hänestä itsestään. Voisimme sanoa, että hillitsijä edustaa henkeä, hillitty ainetta ja hillintä niitä yhdistävää elämänvoimaa. Itsehillintä ei vaikuta ainoastaan fyysisellä tasolla. Se "aine", jota ihminen hillitsee, voi kuulua myös astraaliseen ja mentaaliseen maailmaan.

Itsehillintä toimii fyysisellä tasolla, kun ihminen hillitsee käytöstään ja puhettaan, astraalisella, kun hän hillitsee tunteitaan ja intohimojaan, mentaalisella, kun hän hillitsee ajatuksiaan. Tasot ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Hillitessään sanojaan ja tekojaan ihminen tavallisesti saa samalla hillitä tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta jonkin aikaa hän saattaa rajoittaa itsehillintäänsä ainoastaan fyysiseen tasoon ja samalla hillittömästi hurjistella ajatuksissaan ja tunteissaan. Sanoin "jonkin aikaa", sillä ennemmin tai myöhemmin – vaikkapa vasta jossain tulevassa ruumiillistumassa – tulee äkkiä ilmi, mitä ihminen on salaa sisässään hautonut. "Ajatus on teon isä" ja luonto ei anna itseään pettää. Kaikissa salatieteellisissä piireissä on sen tähden aina opetettu, että todellinen itsehillintä alkaa ajatuksesta. Itsehillintä yksinomaan ulkonaisessa, julkisessa merkityksessä on farisealaisuutta, ulkokultaisuutta, epärehellisyyttä, vaikkei siltä kuitenkaan kaikkea arvoa ole riistettävä. Sen takana voi nimittäin piillä todellinen hyvä tahto, joka kykenee rautakouralla hallitsemaan kieltä ja käsiä, muttei vielä tunteita ja ajatuksia.

Tärkeämpi kuin itsehillinnän käsitteen määrittely on kuitenkin kysymys sen siveellisestä arvosta. Mikä on itsehillinnän merkitys, tuleeko meidän pyrkiä siihen, kehittää sitä itsessämme? Se, joka on lukenut teosofisista kirjoista "puhdistuksen tiestä", tietää, että kolmas sen askelista on "kuuden hyveen" hankkiminen, joista ensimmäinen ja toinen ovat juuri "ajatuksen hillitseminen" ja "käytöksen hallitseminen". Ja se, jolla on käsitys – tietysti vaillinainen – täydellisestä ihmisestä, Mestarista, hän ymmärtää, että Mestari hillitsee täydellisesti itsensä, so. kaikkia käyttövälineitään. Tavalliselle ihmiselle esimerkiksi tunteet ja ajatukset eivät vielä ole mitään ulkokohtaisia käyttövälineitä, päinvastoin ne tuntuvat sitä itsekohtaisemmilta (subjektiivisemmilta), kuta kehittymättömämpi ihminen on. Mestarille tunteet ja ajatukset ovat persoonallisessa kolminaismaailmassa aivan objektiivisia "ruumiita", joiden avulla ja välityksellä hän toimii ja vaikuttaa.

kerran Itsehillintä on siis ominaisuus, kyky, joka on kuuluva jokaiselle meistä. Mutta onko se päämäärä, onko se ihanne, jota kohti meidän on pyrittävä?

En käsitä sitä siksi. En tahtoisi korottaa sitä niin korkeaan asemaan, jos samalla säilytetään sen erikoismerkitys. Tietysti, jos käsitteitä sekoitamme ja jos sanomme, että itsehillintä on täydellinen viisaus, rakkaus, voima ja epäitsekkyys, silloin itsehillintä on se ihanne, jota kohti kuljemme. Mutta jos itsehillinnällä käsitämme kykyä hillitsemään oman itsensä ulkonaisia ilmauksia ja ohjaamaan ja johtamaan niitä, silloin itsehillintä ei ole itse ihanne.

Ja mielestäni on viisaampi säilyttää sille käsitteelle sen ominaismerkitys. Sillä löydämme parempia ja sopivampia nimityksiä niille ominaisuuksille eli selvemmin sanoen sille elämälle, jonka saavuttaminen on pyrkimystemme ihanne. Ne nimitykset ovat totuus ja rakkaus. Nämä kaksi käsitettä olkoot aina silmiemme edessä. Tahtokaamme totuutta ajatuksiimme ja rakkautta tunteisiimme!

Henkisen kehityksen tie on kaita ja suora. Sen toisessa päässä kutsuu totuuden tieto ja rakkauden elämä, ja sen päämäärän puolesta kannattaa elää ja ponnistaa. Itsehillintä on tällä tiellä tarpeen ainoastaan sitä varten, että ihminen pysyisi lujasti suoralla tiellä eikä poikkeaisi siltä syrjään.

Itsehillintä voi sinällään johtaa vaikkapa "mustaan magiaan", so. itsetietoiseen pahuuteen, mutta jos silmämääränämme on totuus ja rakkaus, emme eksy oikealta tieltä. Viettelyksiä ja houkutuksia on paljon, mutta jos totuuden ja rakkauden nimessä hillitsemme itseämme, emme joudu niiden uhriksi.

Sen tähden en kehota ketään alkamaan sillä, että hän yrittäisi hillitä itseään. Herätköön ensin hänen sydämessään luja rakkaus totuuteen ja koko elävään luomakuntaan ja tehköön hän sydämessään päätöksen kääntyä pois pahasta hyvyyden tielle, sitten kyllä tulee aika erinäisten hyveidenkin kehittämiseen. Niinhän puhdistuksen tien ensi askeleet ovat "heräymys näkemään todellisuutta" ja "mielessään kääntymys pois epätodellisesta".

Toimittajalta

Tietäjä – huhtikuu 1910

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta. Hieman lyhennetty.


Etusivu Pekka Ervast