{Karisto 1983}

  Eino Krohn

Ruusu-Risti

    Ruusu-Risti-järjestö lukeutuu H. P. Blavatskyn alkuunpanemaan yleismaailmalliseen teosofiseen liikkeeseen, koska sen filosofiset ja uskonnolliset pääperiaatteet ja toimintaa viitoittavat ohjelmakohdat ovat samansuuntaisia kuin alkuperäisen Teosofisen Seuran ja muidenkin sen eri haarautumien ja samalta pohjalta lähteneiden seurojen. Niinpä ovat yhteisiä käsitykset ihmisen sisäisestä olemuksesta, ihmisessä vaikuttavasta jumalallisesta, henkisestä puolesta, ydinminästä, korkeimmasta minästä, jonka kehittymisestä elämää hallitsevaksi prinsiipiksi jälleensyntymisen ja karman koulussa on kysymys. Ilman karmaa ja jälleensyntymistä tällainen kehitys ei olisikaan mahdollinen. Käsitys karman ja jälleensyntymisen (reinkarnaation) merkityksestä ihmisminän, monaadin kehittymisen mahdollistajana onkin yhteinen ja keskeinen kohta yleisteosofisessa maailmankuvassa. Karman, syyn ja seurauksen laki kasvattaa jokaista yksilöä siten, että se seuraavissa inkarnaatioissa tulee tietoisemmaksi henkisestä tarkoitusperästään ja tulee vähitellen totuudenetsijäksi. Reinkarnaatiolla ei tarkoiteta sitä, että kulloinkin elävä persoonallisuus sielullisine ominaisuuksineen syntyisi sellaisena jälleen. Tämä persoonallisuus kyllä ainutkertaisena kuolee, mutta sitä kannattava ydinminä, monaadi jatkaa inkarnaatiotaan jälleensyntymien kiertokulussa. Reinkarnaatiota ei liioin saa sekoittaa primitiiviseen itämaiseen sielunvaellusoppiin, jonka mukaan sielu voi syntyä jälleen jopa johonkin eläimeen. Reinkarnaatioon sisältyy aina kehitys. Se on elämän koulua.
     Ihmisen kehittyminen täydellisyyteen eettisen ja henkisen koulutuksen kautta merkitsee tämän maailmankatsomuksen mukaan myös tietoista yhtymistä siihen kosmiseen, jumalalliseen tajuntaan, josta henkinen minämme on kotoisin. Tämä täydellistyminen tapahtuu vaikkakin hitaasti elämän koulussa, myös erityisen, esoteerisen, eettisen koulutuksen avulla. Siihen liittyy myös saumattomasti käsitys tietynlaisesta kehityshierarkiasta, usko eriasteisiin inhimillisiin tai jumalallisiin kehitysmuotoihin, käsitys mestareista, ihmiskunnan suurista viisaista ja pyhimyksistä, jotka edelläkävijöinä näyttävät tietä ihmisyksilöille ja ihmiskunnalle. Tähän kaikkeen viittaa Ruusu-Ristin ohjelmakin: 

1. Ruusu-Risti on totuudenetsijän järjestö, jonka jäsenet tunnustaen kaikkien ihmisten veljeyden katsomatta rotuun, ihonväriin, kansallisuuteen, uskontunnustukseen, yhteiskunnalliseen asemaan, sukupuoleen tai muihin ulkonaisiin rajoituksiin osoittavat toisilleen mitä suurinta suvaitsevaisuutta ja ymmärtämystä sekä pitävät totuutta korkeampana kaikkia uskontoja.

2. Ruusu-Risti on vapaan ajattelun pyhäkkö, jonka jäsenet etsivät totuuden ydintä, salaista jumalviisautta, mikä piilee kaikkien aikojen uskonnoissa, mytologisissa, filosofisissa ja tieteellisissä järjestelmissä.

3. Ruusu-Risti on renkaana ihmisten näkymättömässä veljeskunnassa, ja sen jäsenet etsivät ikuiseen elämään vievää tietä, joka kasvattaa ja kehittää ihmisessä veljeyden henkeä. 

     Ensimmäisen ohjelmakohdan loppuosaan on kenties syytä Ruusu-Ristin kannalta kiinnittää erityistä huomiota. Sehän perustuu teosofisen liikkeen mottoon, ikivanhaan intialaiseen lauseeseen "Saastjaan naasti paroo dharmah", joka tavallisesti on tulkittu lauseella "Totuus on korkein uskonto" tai "Ei ole uskontoa totuutta korkeampaa". Pekka Ervast tahtoi kuitenkin, että lause käännettäisiin sanoilla "Totuus on korkein hyve". Hän perusteli sitä, että vastaavan ns. kaksoissäkeen toinen puoli merkitsee valhetta. Näin ollen voitaisiin ehkä korvata sana totuus valheellisuuden vastakohtana sanalla totuudellisuus. P. E. on siten halunnut riistää tältä ilmaisulta kriteerinä kaiken yksinomaan älylliseen, käsitteelliseen totuuteen pohjautuvan vivahteen. Hän on halunnut korostaa totuudella elämän sisintä olemusta, henkisen elämän ehdotonta eettistä perustaa.
     Ohjelmakohtiensakin pohjalta Ruusu-Risti siis liittyy läheisesti teosofiseen perinteeseen, joka silläkin on kaukaiset juurensa sekä itämaisessa että länsimaisessa uskonnollis-filosofisessa traditiossa, intialaisessa ja kiinalaisessa viisaudessa, uusplatonisessa teosofiassa sekä egyptiläisissä ja kreikkalaisissa mysteerioissa jne., mutta myös kristilliseltä pohjalta syntyneessä mystiikassa, kuten rosenkreutsiläisessä inspiraatiossa. Christian Rosenkreutz vaikutti 1400-luvulla, ja siitähän Ruusu-Risti on saanut nimensä.
     Meidän aikanamme, yli sata vuotta teosofisen liikkeen alkamisesta teosofian maailmankatsomuksellinen perusnäkemys on laajalti levinnyt ja saanut mitä moninaisimpia muotoja tämän liikkeen ulkopuolellakin uskonnollisissa, filosofisissa ja tieteellisissäkin yhteyksissä.
     Vahvoista liittymiskohdistaan huolimatta tähän yleismaailmalliseen henkiseen suuntaan Ruusu-Risti edustaa omaa sanomaansa, jossa eräät henkisen elämän tekijät korostuvat voimakkaammin. Tämän Ruusu-Ristin erityissanoman ja tehtävän selvittäminen edellyttää kuitenkin silmäystä järjestön syntyhistoriaan ja tällöin myös sen perustajan Pekka Ervastin henkiseen kehitykseen ja hänen asemaansa teosofisessa liikkeessä Suomessa.
     Pekka Ervast (1875-1934) oli nuoruudestaan alkaen vahvasti leimautunut ehdottomaksi totuudenetsijäksi, joka ei tyytynyt puolinaisiin älyllis-teoreettisiin selityksiin eikä liioin persoonallisiin tunteisiin vetoaviin ratkaisuihin. Alun alkaen kirkollis-dogmaattinen uskonnollisuus tympäisi, ja lyhyeksi ajaksi juuri tuosta syystä materialistinen maailmankuva vaikutti vapauttavasti nuoreen ajattelevaan ihmiseen. Sekään ei kuitenkaan ajanoloon tyydyttänyt häntä.
     Kaksi ratkaisevaa tekijää ilmaantui silloin hänen elämäänsä. Ne määräsivät hänen kulkunsa kohti henkisen opettajan tehtävään. Toinen oli tutustuminen teosofiaan miltei sattumalta v. 1894. Se avasi uuden avaran maailmankatsomuksellisen näkemyksen ja selvitti lopullisesti vaikeat ajatukselliset ristiriidat: toisaalta tieto siitä, että oli olemassa todellisen tiedon saavuttamisen tie karman, syyn ja seurauksen sekä jälleensyntymisen lainalaisuudessa ja oivallus siitä, että aina oli ollut ihmisiä, joilla oli syvempi tieto luonnon ja elämän salaisuuksista kuin tieteellä yleensä. Tämä oli tärkeä toteamus, kun toisaalta oli nähtävissä ihmiskunnan moraalinen ja älyllinen keskeneräisyys. Teosofian avaamat näköalat selvisivät hänelle inspiroivana totuutena.
     Toinen tapahtuma oli henkilökohtaisesti vielä mullistavampi. Ervast koki kiihkeästi ja tuskallisesti, että hänen oli löydettävä henkinen todellisuus itsessään ja siten varsinainen oma tehtävänsä elämässä. Suuren ahdistuksen jälkeen hän vihdoin koki valaistuksen. Se pyyhkäisi pois kaiken hämäryyden ja epäselvyyden. Koska tällä tapauksella oli Kristus-kokemuksen luonne, siihen liittyi myös selvä eettinen vaatimus Kristus elämästä ja Jeesuksen ydinopetuksista, Pekka Ervastille selvisi samalla myös oma moraalinen kehittämistiensä, elämäntiensä: Jeesuksen seuraaminen. Siltä pohjalta voidaan myös ymmärtää, että häntä alkoi viehättää Leo Tolstoin Vuorisaarnan tulkinta kaikessa ehdottomuudessaan. Hän ryhtyi käytännössäkin seuraamaan tolstoilaista elämäntapaa ja ystävystyi mm. Arvid Järnefeltin kanssa.
     Syvennyttyään jatkuvasti myös teosofiaan, varsinkin Blavatskyn Salaiseen Oppiin, hän ryhtyi omin päin henkilökohtaisesti seuraamaan sen edellyttämää esoteerista koulutusta, joka avasi hänelle uusia tiedon lähteitä. Näin hänen ei enää teosofisen sanoman yhteydessä tarvinnut tyytyä pelkkään uskoon tai spekulatiiviseen ymmärtämiseen ja filosofiseen perusteluun, vaan saattoi sanoa tietävänsä sen, mistä puhui. Hän kehittyi siten okkulttiseksi opettajaksi. Tältä pohjalta on ymmärrettävissä, että nuori Pekka Ervast täydestä sydämestään ja kokonaan antautui teosofian palvelukseen. Akateemisen uransa hän keskeytti, vaikka hänen yliopistolliset opettajansa yrittivät taivuttaa häntä jatkamaan loistavasti aloitettuja opintojaan. Hän oli jo silloin etevä kielimies, joka hallitsi miltei täydellisesti ainakin viittä kieltä. Oli myös luonnollista, että kun Teosofisen Seuran Suomen osasto perustettiin, Ervastista tuli tämän seuran ensimmäinen ylisihteeri maassamme. Teosofisena johtajakautenaan Pekka Ervast kehitti edelleen omaa suuntaansa. Niinpä hän Kristus-kokemuksensa pohjalta syvensi käsitystään Jeesuksen erityisestä esoteerisesta tiestä kohti henkistä valaistusta. Teoksessaan Jeesuksen salakoulu (1914) hän esitti tähän tiehen kuuluvia eettisiä vaatimuksia ja edellytyksiä tulkitsemalla mm. Uuden testamentin Vuorisaarnaa ja lsä meidän-rukousta. Kirja on yhä Ruusu-Ristin piirissä perustavaa laatua oleva teos.
     Vuosina ennen ensimmäistä maailmansotaa Teosofinen Seura Suomessa tukeutui vahvasti Ervastin edustamaan suuntaan, mutta juuri ennen sitä, sen aikana ja heti sen jälkeen syntyi häntä vastaan oppositio, joka lopulta johti siihen, että Ervast kannattajineen erosi seurasta ja perusti marraskuun 14 p:nä 1920 Ruusu-Ristin. Taustana oli kuitenkin myös se, että P. E:n kanta eräissä merkittävissä kohdissa poikkesi kansainvälisen Teosofisen Seuran silloisten johtajien tri Annie Besantin ja piispa Leadbeaterin edustamista käsityksistä. Syyt olivat osin samat kuin ne, jotka jo 1912 olivat johtaneet tri Rudolf Steinerin ja Teosofisen Seuran Saksan osaston erottamiseen ja Antroposofisen Seuran perustamiseen. P. E:tä oli alun alkaen vahvasti tympäissyt ja epäilyttänyt Teosofisen Seuran johtohenkilöiden harjoittama propaganda, jolla tyrkytettiin oppia uuden maailmanopettajan tulosta. Sen piti piakkoin tapahtua Jeesuksen veroisen hengen täyttäessä nuoren pojan Krishnamurtin alias Alcyonen tajunnan. Tämän eskatologisen ennustuksen vaiheilla, jonka alulle panija lienee ollut Leadbeater, syntyi erityinen ldän Tähden liike valmistamaan tätä tuloa. Kuten tiedetään, Krishnamurti tyrmäsi ajatuksen ja kieltäytyi ottamasta vastaan tätä roolia.
     Teosofisen Seuran virallisten edustajien suhde maailmansotaan oli toinen seikka, joka oli omiaan herättämään vastustusta P. E:ssä. Selitettiin näet, että mustat voimat johtivat saksalaisten sotaa, joten valkoiset saattoivat kannustaa ympärysvaltojen taistelua. Tällainen käsitys oli jyrkässä ristiriidassa Ervastin omaksuman Jeesuksen opetuksen kanssa. Olihan Vuorisaarna ehdottoman rauhan julistusta. Nämä seikat on ollut syytä tuoda esille ilman poleemista tarkoitusta, jotta Ruusu-Ristin perustamisen taustatekijät selviäisivät. Tosin P. E. elätteli toiveita, että Teosofisen Seuran väljät periaatteet olisivat sallineet hänen johtamansa osaston toimivan sen puitteissa. Saman periaatteen noudattamista Steineriinkin nähden hän oli aikaisemmin ehdottanut T. S:n johdolle. Varsinkin tri Besant, jolle hän kirjoitti asiasta, olikin aluksi P. E:n kohdalla ajatukselle suosiollinen. Pian sen jälkeen suunnitelma kuitenkin tyrmättiin.
     Osoitus Pekka Ervastin ekumeenisesta suhtautumisesta teosofiseen liikkeeseen oli hänen pian Ruusu-Ristin perustamisen jälkeen lähettämät kiertokirjeensä kaikille hänen tiedossaan oleville liikkeen piiriin kuuluville seuroille, järjestöille ja yhtymille. Siinä hän ehdotti eräänlaisen liiton tai kattojärjestön luomista, jolloin yhdistävänä siteenä olisivat teosofian perusperiaatteet. Kiertokirjeen vastaanotto oli kuitenkin melko laimea. Liikkeen suurvallat reagoivat vaikenemalla. Jotkut pienehköt seurat saattoivat suopeasti yhtyä ajatukseen. Joka tapauksessa Ervast tunsi jatkuvasti jonkinlaista vastuuta teosofisen liikkeen kehityksestä. Niinpä hän lämpimästi tuki T. S:ssä syntynyttä ns. "Back to Blavatsky" -liikehtimistä, joka tähtäsi seuran palaamista takaisin alkuperäiseen suuntaansa sen edustamine tarkoitusperineen. P. E. puhui usein siitä kiitollisuuden velasta, jossa hän tunsi olevansa H. P. Blavatskylle.
     Pekka Ervastin kehitysvaiheitten tunteminen on Ruusu-Ristin tarkoitusperien ymmärtämiseksi tärkeä, koska se suunta, jonka puolesta hän voimakkaasti ja keskitetysti toimi vahvisti hänen kannattajiensa silloista tilaa totuudenetsijöinä. Tietty luottamus tähän perustajajohtajaan ,jonka työtä he tahtoivat tukea, oli siis ja on ollut leimaa antava Ruusu-Ristin toiminnalle sen koko kuusikymmentävuotisen olemassaolon aikana. Tämä ei kuitenkaan ole saanut merkitä sokeata auktoriteettiuskoa ja persoonapalvontaa. Sellainen oli kaukana seuran johtajan perusperiaatteista. Vähäiset oireetkin siihen suuntaan olivat omiaan kauhistuttamaan häntä. Päinvastoin hän teroitti Ruusu-Ristin jäsenten mieliin, että kysymys oli valppaasta, kriittisestä totuuden etsimisestä, jossa jokaisen oli joka hetki itsenäisesti ja henkilökohtaisesti tehtävä tiliä siitä, mitä hän kulloinkin piti henkisenä totuutena ja kuinka pitkälle hän saattoi yhtyä siihen, mitä joku okkulttinen auktoriteetti opetti. Kun P. E. eräässä vaiheessa esitti uusia käsityksiään Jeesuksen elämän taustasta, hän nimenomaan huomautti, että hän ei halunnut kenenkään asettuvan sokeasti kannattamaan häntä, vaikka hän henkilökohtaisesti oli tutkimustensa siinä vaiheessa, joutunut näihin päätelmiin. Varmaa on kuitenkin, että hän tahtoi valaa uskoa siihen, että totuuden tieto ja yhteys jumalalliseen, kosmiseen tajuntaan oli jokaisen saavutettavissa ja että sen syvin perusta ja ehdoton edellytys oli puhtaan eettisen elämän toteuttamisessa. Tätä Pekka Ervastin perusnäkemystä ovat hänen kuolemansa jälkeen Ruusu-Ristin johtajat (näyttelijä Hilda Pihlajamäki 1934­195l ja maisteri Uuno Pore 195l­ ) pitäneet keskeisenä seuran maailmankuvassa.
     Ruusu-Ristin synnyn syvin syy ei kuitenkaan ollut pelkkä ristiriita Teosofisen Seuran edustamien silloisten asenteiden kanssa, vaan uusi Jeesuksen Kristuksen elämään ja opetuksiin perustuva kristologinen tai kristosofinen suunta teosofisen liikkeen piirissä. Toimittamassaan aikakauskirja Tietäjässä, oli Ervast v. 1919 kirjoittanut artikkelisarjan, joka syvensi hänen aikaisempia tutkimuksiaan kristinuskon ongelmista. Tämän kirjoitussarjan pohjalta julkaisi P. E. teoksen Christosophia, jota voidaan pitää yhtenä Ruusu-Ristin ohjelmajulistuksena. Siinä esitetään Ruusu-Ristin perustaksi Kristus-kysymys ja Jeesuksen viitoittama henkisen kehityksen tie, se tie, joka liittyy Vuorisaarnan viiteen eettiseen periaatteeseen, ns. viiteen käskyyn. Alustavasti P. E. oli selvittänyt näitä kysymyksiä jo edellä mainitussa teoksessaan Jeesuksen salakoulu. Ruusu-Ristin edustama esoterismi poikkeaa siten tavallaan teosofisen liikkeen piirissä yleisesti vaikuttavasta lähinnä itämaisesta, intialaisesta koulusta. Mutta tähän kristilliseen tiehen liittyy erottamattomasti myös toinen käsitys Jeesuksen Kristuksen asemasta kosmisessa kehityssuunnitelmassa kohti jumalallisen hengen, tajunnan voittoa aineen yli, Ruusu-Ristin ideologisen taustan, sen erikoistehtävän ymmärtämiseksi on siis syytä selvittää kysymyksen molempia puolia. On selvää, että jos Jeesus Kristuksen elämä merkitsee jotakin uutta vaihetta ihmiskunnan kehityshistoriassa, on otettava erityisesti huomioon myös hänen viitoittamansa totuuden etsimisen tie.
     Ruusu-Ristissä yleisesti omaksuttu Kristus-käsitys perustuu kylläkin kaikissa länsimaalaisissa teosofisissa ja okkulttisissa järjestelmissä tunnettuun Logos-käsitteeseen. Logos, Sana, joka tuli lihaksi (Joh. I. 1.) tarkoittaa tässä sitä henkistä jumalallista tajuntaa, joka jatkuvassa päämäärähakuisessa kehitysprosessissa, dynaamisena voimakeskuksena pyrkii toteutumaan luomakunnan kaikissa elävissä muodoissa. Sen tavoitteena on siten tuon tajunnan tuleminen tietoiseksi aineessa, niin että henki, kuten romantiikan filosofioissa asia ilmaistiin läpäisisi aineen. Jo H. P. Blavatsky käytti siitä nimitystä Kristus-prinsiippi, Ruusu-Ristissä puhutaan kosmisesta ja mystisestä Kristuksesta, jolloin kosmisella Kristuksella tarkoitetaan kaikkiallista tajuntaa luomakunnan, aurinkokunnan, maapallon ja koko ihmiskunnan henkisenä taustavoimana. Mystinen Kristus tarkoittaa yksilöityyn minään, monaadiin (Leibnitz) liittyvää henkeä, ydinminän, korkeamman minän kautta tietoiseksi ja hallitsevaksi tulevaa jumalallista täydellisyyskuvaa, joka eräänlaisena entellekiana, dynaamisena voimayksikkönä vaikuttaa jälleensyntymisestä toiseen inhimillisessä kehitysprosessissa. Mystisen Kristuksen kautta ihminen on yhteydessä kosmisen tajunnan kanssa ja siten myös kaikkien muiden monaadien kanssa. Ihmiskunnan veljeyden ydin on siten kaikkia yhdistävässä "taivasten valtakunnassa".
     Kristologinen ongelma on näin ollen se, mikä on Jeesus Kristuksen asema tuon prosessin luomassa hierarkiassa, mikä hänen merkityksensä on tietyssä jumalallisen tajunnan lunastamistyössä. Tässä kohdin eri suunnat okkulttisessa maailmassa saattavat poiketa toisistaan. Ruusu-Ristin perustajan mukaan Jeesus oli niin suuri, puhdas ja kehittynyt olento, rakkauden käskyt niin täydellisesti elämässään toteuttanut, että kosmiselle Kristukselle oli tullut mahdolliseksi ottaa hänet kokonaan haltuunsa ja vaikuttaa hänen kauttaan. Kristuksen täydellinen inkarnaatio ja kirkastus yhdessä ihmisessä oli samalla kosminen tapahtuma, joka yhdisti hänet ikäänkuin maapallomme korkeammaksi minäksi. Se aloitti siten uuden ajan ihmiskunnan henkisessä historiassa.
     Ruusuristiläistä kantaa lähimpänä lienee Rudolf Steiner, joka samoin pitää Kristuksen inkarnaatiota käänteentekevänä kosmisena "lunastustyönä" (Erlösungstat). Eräitä poikkeavia käsityksiä kuitenkin näiden ongelmien yhteydessä esiintyy. Kauimpana tästä teoriasta on Teosofisen Seuran presidentti Annie Besant, jonka mukaan vihittyä opetuslasta Jeesusta käytti välineenään ihmissuvun henkiseen hierarkiaan kuuluva maailmanopettaja kolmen vuoden ajan. Besantin kanta poikkeaa siinäkin suhteessa Pekka Ervastin ja myös Steinerin käsityksestä, että hän uskoo Jeesuksen eläneen l05 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, eikä hän liioin pidä tätä Kristuksen laskeutumista käänteentekevänä kosmisena tapahtumana.
     Vuorisaarnalle (Matt. V­VII) on ominaista, että se ns. viidessä käskyssään edustaa ehdottomampaa, ankarampaa eettistä kantaa kuin Mooseksen kymmenen käskyä, joihin ne ilmeisesti viittaavat. Vuorisaarnaan liittyvät ns. autuuden julistukset kuvaavat henkisesti valaistun ihmisen sisäistä tilaa. Ruusu-Ristissä nämä viisi käskyäkin on esitetty niihin sisältyvän eettisen mielentilan pohjalta, niin että puhutaan ehdottomasta hyvyydestä (suuttumattomuus), puhtaudesta, totuudesta, rauhasta ja rakkaudesta edellytyksenä täydellisyyden saavuttamiseksi. Henkisenä itsekasvatusjärjestelmänä tämä eettinen ohjelma on epäilemättä erittäin radikaali. Yleinen onkin ollut se käsitys, että sen vaatimuksia on mahdotonta toteuttaa. Asenne tähän kysymykseen on kuitenkin toinen, kun otamme huomioon jälleensyntymisen tosiasiana. Se, mikä nyt on mahdotonta tai vain osin mahdollista, voi jossakin myöhemmässä inkarnaatiossa olla toteutettavissa.
     Joka tapauksessa nämä periaatteet kuvastavat Kristus-prinsiipin täyttämän elämän ja "Taivasten valtakunnan" leimaa antavaa rakkauden luonnetta, joka sisäisenä, dynaamisena vaateena pyrkii saamaan valtaansa persoonallisuutemme. Kristus-rakkauden innoittama tie on jatkuvaa kulkua askel askeleelta epäitsekkyydessä ja itsensä unohtamisessa ja johtaa lopulta päämääränsä toteutumiseen.
     Käytännöllisessä elämässä tämän tien kulkeminen tietysti aiheuttaa suuria, mutta nimenomaan yksilöperäisesti ratkaistavia ongelmia. Niitä ei siis sellaisina ja vielä tässä kehitysvaiheessa voida asettaa yhteiskunnallisiksi normeiksi ja noudatettaviksi laeiksi. Ne ovat kuitenkin tienviittoja, kun on kyse vaikkapa ihmisoikeuksien yleismaailmallisesta toteuttamisesta ja mm. ne sisältyvätkin Ruusu-Ristin ohjelmapykäliin. Ilahduttavaa on, että ne on myös liitetty Yhtyneiden kansakuntien ohjelmajulistukseen.
     Esimerkkinä siitä, miten vaikeata todellakin on vaatia Vuorisaarnan ehdotonta moraalin noudattamista jonakin kaikkia koskevana lakina, on neljäs käsky, johon Jeesuksen sanojen mukaan kuuluu pahan vastustamattomuus: "Olette kuulleet sanottavan 'silmä silmästä ja hammas hampaasta', mutta niinä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa, vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin. Se lieneekin vaikeimpia koetinkiviä. Sellainen on myös ehdottoman rakkauden periaate (5. käsky), joka Vuorisaarnan formuloinnin mukaan merkitsee rakkauden kohdistumista myös viholliseen. Se on tulkittava sodan kieltämisenä kaikissa olosuhteissa. Yksilöllisellä tasolla se onkin voinut johtaa kieltäytymiseen asepalveluksesta. Mutta on syytä tässäkin yhteydessä huomauttaa, ettei Ruusu-Risti eikä sen perustaja ole pyrkinyt laajentamaan tätä sodan vastustamisen vaatimusta yhteiskunnalliseksi ja valtiolliseksi joukkoliikkeeksi, koska se, kuten kaikki muutkin Vuorisaarnan käskyt, on ratkaistavissa vain yksilöpohjaisesti, tietyssä kohdassa totuudenetsijän tiellä kohti sitä täydellisyyttä, josta Jeesus puhuu.
     Tässä Uuden Liiton tien kulkemisessa korostuu tärkeänä virstaanpylväänä niin sanottu uudestisyntymisen kokemus. Se merkitsee tajunnan täyttymistä mystisellä Kristuksella ja siihen liittyen tietoisuutta kosmisesta Kristuksesta. P. E:n mukaan viitataan tässä yhteydessä usein Paavalin kokemukseen matkallaan Damaskokseen. Silloinkin, kun tämä kokemus ei merkitse pysyvää jatkuvaa yhdistymistä jumalalliseen puoleen (Unio mystica), se kuitenkin antaa totuudenetsijälle uskoa, voimaa ja varmuutta jatkaa vaellustaan tällä polulla.
     Tämän selvityksen jälkeen voidaan ehkä kysyä, onko Ruusu-Risti mahdollisesti yksipuolisesti korostanut kristillistä suuntaa ja siten etääntynyt teosofisen liikkeen muista ohjelmakohdista. Nehän kuitenkin näyttävät sisältyvän järjestön itselleen asettamiin tehtäviin. Mutta on syytä muistaa, että Ruusu-Ristissä vahvasti painotetaan kaikkien suurten uskontojen tutkimusta ja tuntemusta ja ikivanhan perinnetiedon, totuuden ytimen etsimistä myös niistä, kuten ohjelman toisessa kohdassa on mainittu. Niinpä seuran perustajan mukaan pidetään tätä tuntemusta välttämättömänä, jotta viimeinen suuri Kristus-vuodatus ja sen seuraukset tulisivat ymmärretyiksi. Ruusu-Ristissäkin nähdään jumalallinen, henkinen emanaatio valtavan pitkänä prosessina, jossa virstanpylväinä ovat olleet suurten viisaitten saavutukset ja ilmoitukset. Uskontohistoriallisesti ei siis kannateta sitä varsin yleistä teoriaa, että kehittyneemmät uskontomuodot olisivat älyllisen kehityksen vaikutuksesta vähitellen syntyneet primitiivisistä uskomuksista ja taikauskosta. Useissa tapauksissa nähdään päinvastoin primitiivisten kansojen selityksissä alkuaikojen viisauden avaamien näköalojen degeneraatiota, rappeutumista. Esimerkkinä voidaan mainita jälleensyntymisen muuttuminen hyvin primitiiviseksi sielunvaellusopiksi, josta puuttuu kokonaan kehittymisen ajatus. Toiseen ohjelmakohtaan liittyvään opiskeluun ja syventymiseen kuuluvat myös Ruusu-Ristin toimesta julkaistut ns. pyhät kirjat, kuten Dhammapada, Bhagavadgita, Tao-te-king, Pathandshalin joogasutrat, kristilliseen perinteeseen kuuluva gnostilainen Pistis Sofia -evankeliumi ja viimeksi taolaisbuddhistinen Hessen ja Jungin suositteleman kiinalaisen Kultakukan salaisuuden suomennos.
     Erityisen tärkeäksi kohteeksi on Ruusu-Ristin piirissä kohonnut ikivanhaan suomalaiseen mytologiaan kuuluva Kalevala tutkimus. Sen pani alalle järjestön perustaja l915 ilmestyneellä teoksellaan Kalevalan avain. Pienempi tutkimus Onko Kalevala pyhä kirja kohdistui kriittisesti silloisiin teorioihin ja puolusti vahvasti vertailevaa uskontotieteellistä lähtökohtaa, joka viime aikoina onkin saanut huomattavaa jalansijaa yliopistollisissa piireissä. Ruusu-Ristin nykyinen johtaja, fil. maist. Uuno Pore on Kalevala tutkimuksillaan (Kalevalan arvoitus), ansiokkaasti jatkanut tätä perinnettä. Koko tämä tutkimus pyrkii osoittamaan, että suomalaisessa kansanrunoudessa on löydettävissä ikivanhan viisaususkonnon perintöä. Tähän perintöön ovat kiinnittäneet huomiota myös H. P. Blavatsky ja Rudolf Steiner.
     On luonnollista, että Ruusu-Risti teosofisen liikkeen yhtenä haarautumana on erityisesti kiinnostunut ihmisen ongelmasta. Sekä teoreettisesti että käytännöllisesti Sokrateen kuuluisa kehotus gnothi seauton, ihminen tunne itsesi, voisi olla yhtenä ruusuristiläisenä tunnuslauseena. Minuuden kehitykseen tähtäävän tien kulkija ei voi onnistua tuntematta mahdollisimman hyvin ihmisen henkistä, sielullista ja fyysistä olemusta ja niiden suhdetta ja yhteyttä toisiinsa ja siten myös itseensä. Tässä asiassa Ruusu-Ristissä hallitsevat käsitykset rakentuvat pääasiallisesti teosofis-okkulttiseen kuvaukseen ihmisen olemuksen monitasoisesta koostumuksesta. Ihminen ei sen mukaan ole tosiaankaan yksinomaan aineellinen olento, jonka sielulliset ominaisuudetkin olisivat vain jonkinlaisia fyysisen aineen sivuoireita, epifenomenejä, kuten tietty materialistinen suunta väittää. Peruslähtökohtana voidaan sanoa olevan jo apostoli Paavalin edustama kolmijako, hengen, sielun ja ruumiin erottaminen toisistaan. Materialistisen ihmiskäsityksen filosofisen ja loogisen heikkouden osoittaminen veisi tässä yhteydessä liian kauas nimenomaan Ruusu-Ristin edustaman maailmankatsomuksen yleisluontoisesta esittelystä. Joka tapauksessa tähän ihmiskuvaan liittyy myös tunnettu seitsenjako, korkeamman kolminaisuuden ja alemman nelinäisyyden erottaminen toisistaan. Tällöin edellinen, hengen kannattama kolminaisuus vaikuttaa meissä kolmena prinsiippinä, aspektina, ylempänä tahtona, tunteena ja järkenä, jotka vastaavat eri puolia siinä kosmisessa, jumalallisessa tajunnassa, logoksessa, jotka heijastuvat tässä ihmisen ydinminässä. Itämaisin nimityksin puhutaan Aatmasta, Buddhista ja Manaksesta, kristillisin termein vastaavasti Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Näiden henkisten voimien on määrä realisoituessaan valloittaa tai läpivalaista alempi nelinäisyytemme, persoonallinen sielumme. Kristuksen voittona itsekkääksi eristyneestä minästämme. Tämä koostuu puolestaan alemmasta tahdosta, halusta, persoonallisesta tunteesta ja alemmasta älystä. Tuon sielun ilmenemisväline on käytännöllisessä olemassa kehomme kaikkine toimintoineen ja voimakeskuksineen. Näkyvään fyysiseen kehoon liittyy välittävänä käyttövälineenä näkymätön eetterinen puoli, jonka olemassaolo kokemusperäisestikin voidaan todeta. Kaikki tämä tieto ihmisen olemuksen monikerroksisuudesta on siitäkin syystä tärkeä, että paremmin ymmärrämme minätietoisuutemme aseman hyvinkin ristiriitaisten voimien taistelukentässä, jota tajuntamme edustaa. Se edistää tiellä kulkijan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.
     Tietysti tällainen erottelu ja jako on enemmän tai vähemmän teoreettinen ja abstraktinen. Kysymys on kaikkien näiden olemuspuolien orgaanisesti toisiinsa liittyvästä ilmenemisprosessista, jonka päämääränä on hengen voitto aineesta.
     Tässä vielä hyvinkin tuntemattoman ihmisen tutkimisessa voi olla apuna kaikki, mitä tunnustetunkin tieteen alalla vaikkapa syvyyspsykologian tai yhä enemmän alaa voittavan parapsykologian piirissä paljastetaan. Viimeksimainitun yhteydessä näyttää siltä, että varsinkin eetterikehon ja sen merkityksen yleistieteellinen tunnustaminen on aivan nykyhetken ulottuvilla.
     Ruusuristiläis-teosofisesta ihmiskuvasta seuraa tietenkin myös tiettyjä käsityksiä kuolemanjälkeisestä elämästä ja minuuksien kohtaloista erilaisissa tiloissa kuolemien ja niitä seuraavien jälleensyntymien pitkässä sarjassa. Tietysti kuolemankysymys läheisesti liittyy juuri ihmisolemuksen monikerroksisuuteen. Mikä puoli kulloinkin kuolee, mikä jää toisissa olotiloissa olemaan ja mikä syntyy jälleen? Reinkarnoiva minä ei ole siis sama kuin kulloinkin elävä ja vaikuttava monikerroksinen persoonallinen sielu, vaan nimenomaan ihmisen monadi. Koko kysymys vaatisi luonnollisesti paljon perusteellisempaa ja yksityiskohtaisempaa esittelyä kuin mihin tässä yhteydessä on mahdollista.
     Edellä olevan Ruusu-Ristin esittelyn jälkeen lienee paikallaan hieman tarkastella sen suhdetta niihin kulttuuri-ilmiöihin, joiden keskellä elämme ja vaikutamme. Kristus-kysymyksen keskeisestä merkityksestä johtunee, että Ruusu-Ristissä suurella ja myötämieliselläkin kiinnostuksella seurataan kaikkea sitä, mitä tapahtuu kristillisten kirkkojen, lahkojen ja erilaisten yhtymien ja liikkeiden piirissä sekä yksityisten "hengen miesten ja naisten" työssä ja julistuksessa. Tosin järjestön piirissä ei ole voitu hyväksyä niitä dogmaattisia, opillisia uskonkappaleita, joita kirkot tunnustuksissaan kannattavat. Ratkaisevin ero on ns. lunastusoppi, jonka lähtökohtana on käsitys ihmiskunnan elämästä perisynnin leimaamana ja perin juurin pahana, josta vain usko Jeesuksen ristinkuoleman suomaan lunastukseen ja anteeksiantoon voi ihmisen vapauttaa ja pelastaa. Tämän staattisen käsityksen täydellinen vastakohta on ruusuristiläisen elämänymmärryksen mukainen immanenttinen, sisästä päin vaikuttava jumaluus dynaamisena voimana, joka on realisoitumassa kaikissa yksilöissä. Tällöinkin voidaan puhua Kristuksen lunastustyöstä, mutta toisessa merkityksessä, jota tässä on yritetty luonnehtia. Järjestön piirissä on kyllä vakiintunut käsitys jatkuvasta uskonpuhdistuksesta kirkkojen kohdalla. Se, mitä tässä asiassa on tapahtunut leimataan keskeneräiseksi uskonpuhdistukseksi. Erityisesti kristillisen elämän alueella on pitkin matkaa ollut ja on henkilöitä, henkisiä valopylväitä, jotka toteuttavat sitä, mitä Kristus edellyttää Uuden Liittonsa eettisen tien kulkijoilta. Viitattakoon vain esimerkkeinä keskiajan kristillisiin mystikkoihin, Pyhään Fransiskukseen ja Tuomas Kemppiläiseen. Ruusu-Ristissä on myös kunnioituksella suhtauduttu kveekkarien edustamaan kristilliseen elämäntyyliin ja Vuorisaarnaa korostavaan ns. Oxford-liikkeeseen, varsinkin sen alkuaikoina.
     Ruusu-Ristissä tapahtuvassa työssä ja toiminnassa ei tietenkään ole voitu sivuuttaa ihmiskunnan nykyistä tilaa ja niitä olosuhteita, jotka maailmaa hallitsevat sekä poliittisessa että sosiaalisessa suhteessa. Henkiset ja yhteiskunnalliset kriisit ja katastrofit maailmansotineen, uhkaavine maailmantuhoineen ja kaikkine julmuuksineen eivät voi olla kipeästi ja järkyttävästi koskettamatta myös tämän järjestön jäseniä ja herättämättä huolestunutta pohdintaa sen piirissä. Elämäymmärryksen pohjalta on myös vuosikymmenien kuluessa yritetty luonnehtia niitä ihanteita ja muotoja, jotka henkiseltä kannalta olisivat sovellettavissa yhteiskunnallisessa ja valtiollisessakin elämässä (vrt. Pekka Ervast, Nykyisen ajan ongelmia, l945, Eurooppalaisia näköaloja 1956, Eino Krohn, Henkisen kulttuurimme kohtalo, 1948). Mutta mitään yksityiskohtaista mallivaltiota Platonin tavoin tai muiden utopiojen lailla ei ole kaavailtu. Siksi paljon yksilölliseen henkiseen kehitykseen pohjautuva on Ruusu-Ristin tie ollut, "Yhteiskunta ei muutu, jolleivät ihmiset muutu". Seura ei siis ole pyrkinyt luomaan mitään massiivista, kollektiivista joukkoliikettä joidenkin vetävien iskulauseitten pohjalta. Kysymys on ollut järjestönkin puitteissa kehittää sen yksilöissä sellaista järjen, tunteen ja tahdon kypsyyttä ja voimaa, että heidän toimintansa sosiaalisessa työssä, tieteessä, taiteessa ja tietenkin jokapäiväisessä elämässä kantaisi Kristuksen opetusten mukaisia hedelmiä. Missä määrin se on onnistunut, on vaikeasti arvioitavissa. Joka tapauksessa sen piiristä on lähtenyt tiedemiehiä, mutta varsinkin järjestön rajoitetusta jäsenmäärästä huolimatta, lukuisia huomattavimpiakin taiteilijoitamme. Jo vuosisatamme ensimmäisillä vuosikymmenillä Pekka Ervastin ohessa vielä Teosofisen Seuran ylisihteeri hänen kannattajiinsa liittyivät sellaiset runoilijat kuin Eino Leino, L. Onerva ja Aarni Kouta. Tämähän antoikin V.A. Koskenniemelle aiheen kirjoittaa, miten "entiset nietzscheläiset kautta rintaman olivat omaksuneet rouva Blavatskyn ja Pekka Ervastin elämänviisauden". Ne lukuisat eri alojen taiteilijat, jotka ovat tunteneet teosofisen maailmankatsomuksen ja Ruusu-Ristin inspiroivaa vaikutusta, ovat huolimatta voimakkaasta individualismistaan ehkä erityisen selvästi kokeneet kosmisen kaikkiyhteyden. Kaikkiyhteys ja siihen liittyvä kaikkeasyleilevä rakkaus tuntuu olevan suuren taiteen yhteinen tunnusmerkki. Eino Leinon säkeet muistuvat mieleen; "Kaikki on kaunista minulle tämän ilman kannen alla". Järkiperäisen taustan ja syvennyksen tälle elämykselle on voinut antaa juuri teosofinen maailmankatsomus.
     Ruusu-Ristin järjestöllinen organisaatio painottaa sekin nimenomaan yksilöllisen kehityksen ja kypsymisen ensiarvoista merkitystä, Ruusu-Ristillä on, kuten aatteellisilla seuroilla yleensä, esitelmätilaisuutensa ja jäsenkokouksensa keskusteluineen ja tutkisteluineen. Erikoisesti on kuitenkin syytä korostaa jatkuvaa, vilkasta kustannustoimintaa. Tietysti se on ennenkaikkea keskittynyt perustajansa laajan tuotannon (toista sataa teosta) pitämiseen yleisön ulottuvilla. Mutta sen ohella se on huolehtinut muunkin alaan kuuluvan kirjallisuuden julkaisemisesta. Toimintaa on edistänyt myös oman kirjakaupan (Kirjokansi) perustaminen.
     Yleisen aatteellisen työn rinnalla on Ruusu-Ristillä ns. looshitoimintansa, joka on rakennettu perustajajohtajan kaavailemalle seremoniallis-rituaaliselle pohjalle, mutta johon liittyy samalla kiinteä opiskeluohjelma, joka juuri tähtää henkiseen itsekasvatukseen. Tällainen organisaatio edistää jäsenten keskitettyä aktiivisuutta ja joka tapauksessa tällainen muoto auttaa pitämään työn päämäärät ja tarkoitusperän jatkuvasti silmien edessä ja edistää meditatiivista keskittymistä. Toisaalta sellainen muoto ei ole omiaan houkuttelemaan joukkoliittymiseen. Niinpä seuran jäsenmäärä onkin vuosikausia pysytellyt 900­l000 paikkeilla.
     Tosin tällä järjestelmällä on myös vaarana, että pysytellään liiankin uskollisesti vanhoissa, koetelluissa toimintamuodoissa. Vaara on kyllä tiedostettu ja pyritään korostamaan itse asianmerkitystä. Seura ei ole mikään itsetarkoitus; se on väline, joka on hiottava mahdollisimman käyttökelpoiseksi työkaluksi. Tie on kuitenkin niin seuroille kuin yksilöille veitsen terällä kulkemista. Se vaatii alituista, pelotonta itsetutkistelua ehdottoman totuudellisuuden pohjalta. Tähän kriittiseen suhtautumiseen kehottaa Ruusu-Ristin nykyinenkin johtaja, fil. maist. Uuno Pore kirjasessaan Ruusu-Ristin tarkoitus (l967) vedotessaan Buddhan neuvoihin: "Älkää hyväksykö mitään, minkä minä Buddha, olen sanonut tai mitä olette lukeneet pyhistä kirjoituksista, ellei teidän järkenne sitä hyväksy."
     Ruusuristiläis-teosofinen maailmankatsomus voidaan tietysti sellaisenaan asettaa kriittisen epäluulon kohteeksi, kuten sangen yleisesti on tehty. Filosofisesti kysymys on suuressa määrin tietoteoreettinen. Se, joka materialistin tavoin pitää viiden aistin ulottuvilla olevaa empiirisesti koettavaa maailmaa ainoana luotettavana tiedon lähteenä, on taipuvainen pitämään teosofis-okkulttisia näkemyksiä pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Ratkaiseva ero on siinä, ettei teosofinen tietoteoria suostu tähän rajoittavaan kriteeriin. Sen mukaan on mielivaltaista katsoa, että ihmisen nykyhetken normaali tietokenttä olisi lopullinen. Luomakunnassa ja varsinkin ihmisessä on jatkuvasti tapahtunut ja tulee tapahtumaan tajunnan laajenemista. Ja sitä seuraa todettavan maailmankaikkeuden ja sen ilmiöiden yhä laajeneva alue. Sellaiseen peruskäsitykseen liittyy myös maailmankatsomuksemme piirissä tunnustettu mahdollisuus nopeuttaa tietoisuutta laajemmasta ja syvemmästä elämänpiiristä ja siten myös usko edellä kulkijoiden viisasten ja mestareiden olemassaolosta. Lähtökohta ei kuitenkaan johda jonkinlaiseen korskeaan ylemmyyden tunteeseen jostakin syvemmästä ja pätevämmästä totuuden omistamisesta. Se on päinvastoin mieluummin omiaan kasvattamaan mitä suurinta nöyryyden tuntoa valtavan ja vain kapein sektorein paljastuvan universumin edessä. Vaikka jotakin aavistettaisiinkin tämän ilmenneen maailman lakien mukaisesta kehitysmahdollisuuksia, on mahdotonta tavallisen rajoitetun tajuntamme käsittää niitä lukemattomia, äärettömiä kehitysvaiheita, joiden vaiheilla tunnemme olevamme vain mitätön elektronin hiukkanen. Näitä näkymiä lähestyy myös suhteellisuusteorioineen nykyinen astronomia, joka silmän teknisesti pidennetyllä näkökyvyllä on löytänyt valtavia uusia galakseja, joiden rinnalla linnunratamme on vain jyvänen. Ne luvut, jotka H.P. Blavatsky on Salaisessa Opissaan vilauttanut maapallon ja ihmiskunnan kehityskausien pituudesta, eivät enää näytä fantastisilta uuden empiirisenkään tutkimuksen valossa. En kuitenkaan halua Ruusu-Ristin erikoistehtävää selostaessani puuttua sen tarkemmin kosmogonisiin kysymyksiin.
     Mutta vaikka pystyisimme omaksumaan jonkinlaisen käsityksen ilmenneen olemassaolon kohdalla tapahtuvasta henkisestä kehityssuunnitelmasta, jossa ihminenkin on mukana, jää kuitenkin suureksi ja lopullisesti ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, mitä on tämän ilmenneen maailman takana, mistä se on syntynyt ja saanut alkunsa. Kaikki selitysyritykset ovat kilpistyneet siihen arvoitukseen. Länsimaisessa salatieteessä on puhuttu absoluutista, vanhassa kaldealaisessa ja juutalaisessa viisaudessa käytetään nimitystä Ain Soph (ain = ei mitään) ja intialaisessa metafysiikassa puhutaan Parabrahmanista, johon liitetään attribuutit: "Neti, neti!" Ei sitä eikä tätä.
     Todella nöyräksi tekee kuitenkin meitä lähinnä oleva ihmisen ongelma, vaikka se saisi kuinka järkeen käyvän teoreettisen selvityksen. Ongelman luonne on näet vahvasti käytännöllinen, ja koskettaa sentähden henkilökohtaisesti usein kipeästi ja suorastaan nöyryyttävästi. Olemmehan moninaisten voimien ja valtojen ristitulessa yrittäessämme löytää omankin elämämme todellisen tarkoituksen, Olen syvästi tajunnut, että ratkaisu perustuu ihmisen kokonaisvaltaiseen mukana oloon tässä pyrkimyksessä, että kaikki hänen olemuspuolensa järjen, tunteen ja tahdon alueilla on toimittava tasasivuisen kolmion tavoin toisiaan tukien ja vahvistaen. Kirkas tieto ei ole mahdollinen ilman eettistä pohjaa, moraalista ponnistusta ja vastuuta, mutta ei myöskään ilman tunteen voimalla saavutettua tajunnan laajentumista sisäisten aistien heräämiseen saakka. Tämä merkitsee sitä, että totuuden tieto tai tietoinen elämä totuudessa saavutetaan asteittain ja että meidän prosessin aikana on alituisesti uudistuttava. Totuus ei salli pysähtymistä tai kiteytymistä minkään järjestelmän puitteisiin, suljettuun systeemiin. Etsijän näkemyksillä täytyy olla varaa muuttua. Ihmiskunnan sisäinen ykseys, johon ihmisveljeyskin rakentuu, on todellisuus. Se on koettavissa totuutena, joka ei tarvitse mitään selityksiä tai todistuksia ja juuri se saa meidät kantamaan vastuuta toisistamme ja estää meitä itsekeskeisesti etsimästä vain omaamme, henkilökohtaista voimaa, valtaa ja kunniaa, persoonallisuuden loistoa.
     Ihmiskunnan sisäinen yhteys on Jeesuksen Kristuksen Taivasten valtakunnassa, jonka korkein eettinen, Vuorisaarnan henki jatkuvasti, vaikkakin vain vähitellen on toteutumassa ja jota tarkoitamme, kun rukoilemme "tulkoon Sinun valtakuntasi ja tapahtukoon Sinun tahtosi maan päällä niinkuin taivaissa." Jeesuksen opetusten seuraaminen on Ruusu-Ristin perustajajohtajan ehkä tärkein sanoma myös teosofiselle liikkeelle.

lyhennelmä englanniksi

Etusivu	Ruusuristiläisyys