Annie Besant

Vapaa ajattelu teosofiassa

Juuri nyt [v. 1902] muutamissa osissa teosofista maailmaa näyttää puhjenneen uudelleen ahdasmielisyyttä ja taipumusta tyrkyttää seuran jäsenille rajoituksia, selvittää heille, mihin heidän pitää tai ei pidä uskoa. Olisi voinut luulla, että dogmatismin kahleista vapauttamisen aatetta olisi Seuran piirissä toistettu kyllästymiseen saakka. Kuitenkin silloin tällöin hämmästyy jonkun pienen paavin äkillisesti korostaessa itseään määräten noudatettavaksi oppeja ja julistuksia epäuskoisille henkilöille ikään kuin joku auktoriteetti kateederista olisi sanellut ne hänelle, eikä niitä voitaisi jäävätä. "Tämä on teosofiaa, tämä ei ole teosofiaa... teidän on uskottava se, ette saa epäillä sitä." Ja usein vielä lisätäkseen vääryyttä tällainen dogmatisti vetoaa dogmeinensa moneen sellaiseen auktoriteettiin, joka olisi viimeinen vaatimaan itselleen erehtymättömyyttä, ja sitten sellainen dogmatisti katselee vihaisesti pelkäämätöntä olentoa, joka ei heti kumarra häntä. Juuri nyt C. W. Leadbeater ja minä olemme pääkärsijöitä tästä sijais-itsevarmuudesta, ja meitä vedetään kuin hirsiä kaikenlaisiin keskusteluihin, ja meitä muovataan harmiksemme sellaisiksi, joita HPB pilkallisesti nimitti "pieniksi pyörillä kulkeviksi tinajumaliksi". Eräänä kärsijänä – ja olen varma, että teen sen meidän molempien puolesta – otan vertaukseksi tämän kuluneen nimityksen.

Olisi ehkä kylliksi sanoa, että Teosofisen Seuran muodostaminen kumoaisi kaikenlaisen dogmatismin, että se todelliselta luonteeltaan sulkisi jäseniltään pois kaiken opetuksen vastaanottamisen pakon. Mutta vaikka jo tämä olisi riittävä uskollisille jäsenille, jotka aivan oikein tajuavat älyllisten kahleiden tyrkyttämisen kavalluksena seuraa vastaan, tahtoisin mielelläni katsella syvemmälle aiheeseen, niin että ne, jotka ovat taipuvaiset kantamaan näitä kahleita tai kietomaan niitä toisten ympärille, voisivat huomata erehdyksen.

Ottakaamme ensin vähemmän tärkeän kysymyksen, joka on inhimillisen tiedon epätäydellinen luonne. Silloinkin kun olemme saaneet vahvistuksen joillekin tosiasioille, joista olemme olleet vakuuttuneita, erehdyksen aines on jäljellä näiden tosiasioiden esittämisessä. Ensinnäkin taipumus, joka riippuu fyysisestä ja älyllisestä erikoisuudestamme, ja ennakkoajatuksemme vaikuttavat huomiokykyymme. Tämä taipumus on vakavampi ylifyysisissä huomioissa kuin fyysisissä ja huolellinen ylifyysinen huomioitsija tarkkailee alituisesti huomioitaan ja varoittaa lukijoitaan ja kuulijoitaan väärien huomioiden mahdollisuudesta. Kuinka mieletöntä on silloin toisen ihmisen, joka ei voi tarkistaa hänen havaintojaan, koettaa pakottaa niitä toisille varmuutena ja täysin tarkkoina, joita alkuperäinen huomioitsijakaan ei hyväksy.

Jos innokkaan pyrkimyksen avulla saadaan tämä persoonallinen taipumus poistetuksi, on vielä jäljellä vääristävänä ja väärin värittävänä meidän suuri tietämättömyytemme joidenkin muiden asioiden suhteesta huomioihimme. Asiat, jotka tunnemme, eivät ole verrannollisia niiden suunnattoman moninaisten asioiden kanssa, joita emme tunne ja jotka kuitenkin ovat suhteessa niihin. Ottakaa paperipala ja leikatkaa siihen pieniä reikiä. Asettakaa se jonkin kuvan päälle, niin että kaikki mitä näette kuvasta, on pieniä pilkkuja, jotka näkyvät reikien läpi. Tällaisena parhaimmatkin meistä oppilaista näkevät maailmankaikkeuden. Ihminen, joka näkisi koko kuvan, nauraisi tietysti toiselle, joka näkee sen reikien läpi ja pitää posken palasta käsivarren palasena ja hevosen silmää ihmisen silmänä ja sinisen puvun palasta taivaan kantena. Ehkä vain ne, jotka ovat saavuttaneet näkemyksen jostakin asiasta, joka valaisee aikaisemmin tunnettujen tosiasioiden laajaa kenttää, ovat tietoisia monista uudelleen järjestymisistä ja siitä, kuinka paljon tällaisen valaistuksen seurauksena on jonkin asian laajenemista ja toisen vähenemistä, kuinka paljon värien ja muotojen muutosta. Silloin he tulevat nöyriksi tiedoistaan, paljon nöyremmiksi kuin he olivat ennen, niin kuin Isaac Newton oli nöyrempi kuin alkeiskoulun priimuspoika.

Seuraava huomiomme on, että ihmisen totuuden tietämisen voima riippuu hänen sisäisten kykyjensä avautumisesta eikä hänen saavuttamastaan tosiasioiden määrästä, jotka hän on oppinut kuulemalla ja tottumuksesta toistamalla. Tämä on hyvin tärkeä seikka, sillä siinä on kysymyksessä inhimillinen kehitys. Jumalallisen Itsen älyaspekti, joka nyt paljastuu ihmisenä, on se, jonka kautta hän tuntee ulkoisen maailman, ja tästä paljastumisesta riippuu ihmisen kehitys. Se on ulospäin kääntynyt itse, joka heijastaa ei-itseä. Tätä prosessia nopeuttaa jokainen pyrkimys ymmärtää, mutta se ei nopeudu toistamalla lauseita, joita ei ymmärretä. Opiskelu on hyödyllistä vain, jos äly ponnistelee ajatusten kanssa, joihin se kohdistuu, ja tämän ponnistelun kautta kehittyvät kyvyt. Mitä innokkaampaa ponnistelu on, sitä nopeampaa on kehitys. Kiihkouskovaisten rikos kaikkina aikoina on ollut se, että he estävät tätä kehitystä pakottaen ihmiset omaksumaan dogmeja, jotka on hyväksyttävä, ja siten saattavat älyn horrostilaan, jossa ei mikään sen voimista voi avautua. Nämä ovat prosesseja, joiden avulla äly kasvaa ja sen voimat kehkeytyvät. Tämä prosessi on välttämätön tila ihmisen älyn kehityksessä, ja se on vaistojen ja sekavan haparoimisen sekä avoimen totuuden näkemisen välillä.

Eräs teosofian tarkoitus on tukea ihmistä hänen kehityksensä tässä vaiheessa. Se esittää eräitä selityksiä, jotka virkistävät älyä, eikä näitä selityksiä ole tarkoitettu sokeasti hyväksyttäväksi, vaan niiden on käytävä kaikkien edellä mainittujen prosessien läpi, kunnes painiskelu niiden kanssa kehittää voimaa tietämiseen. Olemme tekemisissä kykyjen kehittymisen kanssa, mikä on paljon suurempi tehtävä kuin uskontunnustusten lausuminen.

Ottakaamme vertaukseksi silmä. Se ei ole kehittynyt kuuntelemalla selityksiä maailmankaikkeuden ihmeistä ja toistamalla lauseita ruohon vihreydestä, taivaan sinestä, lumipeitteisten vuorten häikäisevästä loistosta ja avaruuden tähtisyvyyksistä. Se on kehittynyt vaivautumalla katsomaan. Itse tahtoi nähdä, ja se on rakentanut ponnistelemalla näkemään kautta aikojen itselleen välineen, jonka avulla näkeminen on mahdollinen. Se olisi vielä yhtä sokea kuin se oli meduusalla, jos dogmatistit olisivat pitäneet tapansa ja aina vain todistaneet, että "uskon ruohoon, pilviin, vuoriin ja tähtitaivaaseen" sen sijaan, että olisivat koettaneet nähdä niitä. Samoin asia on Itsessä piilevän kyvyn kohdalla. Matka on pitkä, vaivalloinen, kallioinen ja okainen. Mutta sen lopussa eivät mitkään toisten kuvaukset ole tarpeellisia, silmät näkevät sen, minne ne suunnataan.

Siten on hitaasti paljastunut meissä se, jonka "luonne on tieto".

Tämä johtaa meidät kaikkein tärkeimpään huomioon, nimittäin että vain uskollinen voi tuntea totuuden ja että se on vain nähtävä, jotta se tulisi uskotuksi. Me kuvittelemme, että opimme totuuden väitelmien, todistusten ja järkeilyn avulla. Turhaa mielikuvitusta! Niitä tarvitaan erehdysten poistamiseksi, mutta ne eivät koskaan näytä meille totuutta. Kuten sanottu, ne kehittävät älyä, jonka "luonne on tieto". Mutta tämä kehittynyt äly tuntee totuuden näkemällä, joka on sen oma luonto. Niin kuin musiikin sävel kuuluu miellyttävän värähtelyn avulla, sellainen on suhde älyn ja universumin välillä, jota äly heijastaa. Puhdas äly värähtelee vastaukseksi totuuden ja osoittaa identtisyyttä sen kanssa. "Totuuden kasvot on peitetty kultaisella verholla", ja kun verho siirtyy, totuuden kasvot ja äly, joka sitä katselee, näkyvät objektina ja mielikuvani. Universumin kuvastimessa Itse katselee itseään.

Mutta tämä suuri päätös voi myöhästyä, jos hyväksymme totuutena jonkin olettamuksen, joka ei ole järkevä tai on järjenvastainen. Järki voi olla vääristynyt, mutta sitä ei voida oikaista musertamalla se, vaan kehittämällä sitä. Sinä hetkenä, jolloin totuus nähdään, se hyväksytään. Se ei tarvitse mitään todistuksia enempää kuin auringonpaiste taivaalla. Niin kauan kuin sitä ei nähdä, mikään usko ei tee sitä näkyväksi.

Täydellinen ajatuksen vapaus, innokas ymmärtäminen ja epäuskonsa vilpitön tunnustaminen tai arvostelun toistaiseksi lykkääminen, ovat oikean ajattelun ja kehityksen ehdot. Se, joka koettaa pakottaa omia epäkypsiä ajatuksiaan toisille, on teosofian pahin ja tuhoisin vihollinen.

Muutamat ihmiset kuvittelevat, että ns. "sankaripalvonta" ei sovi yhteen ajatuksen vapauden kanssa, mutta tässä näyttää olevan ajatuksen sekaannusta. Minä puolestani – vaikka tiedänkin, että muutamat työtoverini eivät ole yhtä mieltä kanssani – olen suuri sankaripalvonnan puolustaja, sillä sankaripalvonta kehittää tunteita ja siten lisää ihmisen liikkeellepanevaa voimaa. Suurten ominaisuuksien ihailemiskyky osoittaa, että sellaiset ominaisuudet ovat itämässä ihailijassa ja että ei-ihaileva henkilö kutistaa luonnettaan ja estää korkeita saavutuksia. Jonkin ihanteen ruumiillistuminen jossakin henkilössä herättää ihailun ja kunnioituksen tunteita ja voimakkaan pyrkimyksen toistaa niitä, ja tällaiset tunteet ovat ylevien tekojen vanhempia. Edelleen, koska mielen laki on sellainen, että ihminen tulee siksi, mitä hän ajattelee, sankaripalvonta tekee sankareita ja jonkin jalon luonteen ihaileminen kasvattaa samoja ominaisuuksia ihailijassa. Mutta kukaan, joka on kyllin arvokas sankaripalvonnan kohteeksi, ei koeta pakottaa omia ajatuksiaan niille, jotka häntä ihailevat. Pikemminkin hän varottaa heitä, jos hän näkee, että tunteet rumentavat älyä. Sillä hän ymmärtää jokaisen oikean paikan ihmisen kehityksessä ja tahtoo johtaa nuorempia oikeaan ajatteluun ja oikeaan tunteeseen.

Lopuksi, muistakaa, että todellinen teosofi on suvaitsevainen myös suvaitsemattomia kohtaan, sillä pahetta ei hävitetä paheella, vaan sen vastakkaisella hyvällä. Kohdatkoon hän järjettömyyden lempeällä järkevyydellä ja jyrkän dogmatismin vapaamielisyydellä. Sillä kaikissa Itse on kehittymässä ja ilmennykset, jotka meidän puolittaiselle näöllemme ovat paheita, ovat ainoastaan epätäydellistä hyvää.

Suom. S. S-nen – 1909

Teosofi — marraskuu 1956


Etusivu

Teosofia