H. P. Blavatsky

TEOSOFISET MAHATMAT

Julkaistu ensimmäisen kerran The Path -lehdessä New Yorkissa v. 1886.

Vilpittömällä ja syvällä surulla – kuitenkaan yllättymättä, koska jo vuosia sitten valmistuin kuulemaan tällaisia mielenilmaisuja – olen lukenut Rochesterissa julkaistun Occult Word -lehden johtavan artikkelin, jonka olivat kirjoittaneet rva J. Cables ja hra W. T. Brown. Siinä mm. sanotaan: "Toivottuamme hartaasti, että pääsisimme kosketukseen teosofisten Mahatmojen kanssa, me... olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että on turhaa rasittaa silmiään ja yrittää nähdä Himalajalle..."

Ovatko Mahatmat taikka itse teosofit syypäät tähän, on kysymys, joka vielä on ratkaisematta. Se on pysynyt ratkaisemattomana monta vuotta, ja nyt se täytyy ratkaista, kun kaksi henkilöä nimikirjoituksillaan vahvistaen valittavat, että "emme juokse itämaisten mystikkojen perässä, jotka kieltäytyvät auttamasta meitä". Lauseen viimeiset sanat velvoittavat tutkimaan asiaa. Pyydän saada tehdä muutamia huomautuksia niiden johdosta.

Aluksi on sanottava, että koko artikkeli on kuin juhlallinen julistus. Se on keskitetty ja vapautettu raamatullisen ilmauksen liiallisuudesta ja päätyy seuraavaan selittävään toteamukseen: "Olemme kolkuttaneet heidän ovelleen, ja he eivät ole vastanneet meille. Olemme rukoilleet leipää, ja he ovat evänneet meiltä jopa kiven." Syytös on todella vakava, kuitenkaan se ei ole totuudellinen eikä vilpitön.

Koska ensimmäisenä Yhdysvalloissa saatoin yleisön tietoon Mestarien olemassaolon ja paljastin Euroopassa ja Amerikassa kahden tähän saakka tuntemattoman Veljeskunnan jäsenen nimet, jotka muutamat mystikot ja vihityt kaikkina aikoina ovat tunteneet ja joita itämailla, erikoisesti Intiassa aina on kunnioitettu, uskon, että velvollisuuteni on selittää koko tilanne. Tunnen itseni pääsyylliseksi, ja selitykseni tekee ehkä hyvää muutamille ja kiinnostaa toisia.

Älköön kukaan ajatelko, että haluan puolustaa noita, jotka eivät kaipaa minkäänlaista puolustajaa. Aikomukseni on esittää yksinkertaiset tosiasiat, arvosteltakoon sitten tilannetta sen mukaan, minkä se ansaitsee. Veljiemme ja sisariemme selvään toteamukseen, että he jyvien asemesta ovat saaneet vain "akanoita" ja "ajaneet takaa vieraita jumalia" tulematta hyväksytyiksi, minä puolestani kysyn suoraan: "Oletteko varmoja siitä, että olette kolkuttaneet oikealle ovelle? Oletteko vakuuttuneita siitä, ettette ole kadottaneet oikeaa suuntaanne pysähtyessänne niin usein matkanne varrella vieraille oville, joiden takana odottivat etsimienne olentojen pahimmat viholliset?"

Meidän MESTARIMME eivät ole "kateellisia jumalia", he ovat yksinkertaisesti pyhiä kuolevaisia, kuitenkin moraalisesti, älyllisesti ja henkisesti korkeammalla kuin tavalliset maalliset olennot. Olivatpa he miten pyhiä ja mysteeritieteessä edistyneitä tahansa, he ovat yhä ihmisiä, Veljeskunnan jäseniä, jotka ensimmäisinä alistuvat vanhoihin ja kunnioitettuihin lakeihin sekä määräyksiin. Eräs ensimmäisistä määräyksistä on, että itää kohti matkalle lähtevien kokelaiden tulee mysteereiden vartijain työn helpottamiseksi edetä tietään suoraan eteenpäin pysähtymättä jokaiselle sivutielle tai polulle ja yrittää yhteyttä toisiin "Mestareihin" ja toisten oppien tunnustajiin, useinkin vasemman käden tieteiden harjoittajien, edelleen että heillä on luottamusta, uskoa ja kärsivällisyyttä monien muiden vaadittavien ehtojen lisäksi. Jos he erehtyvät kaikessa tässä alusta loppuun saakka, niin mitä oikeutta heillä on velvoittaa Mestareita auttamaan heitä?

Kun kerran teosofista on tullut opetuslapsi tai hän on saavuttanut erikoisen suhteen Mestariin, hänen tulee olla tietoinen molemminpuolisesta lupauksesta, joka sanattomasti – jollei sanallisesti – on annettu ja hyväksytty näiden kahden välillä, sekä siitä, että tällainen lupaus on pyhä. Se koskee seitsemän vuoden koeaikaa. Jos kokelas tänä aikana kaikista inhimillisistä vajavaisuuksista ja erehdyksistä huolimatta jokaisen kiusauksen tullen pysyy uskollisena valitulle Mestarilleen sekä uskollisena sille seuralle, joka on perustettu Mestareiden toivomuksesta ja toimii heidän valvonnassaan, niin hänet vihitään... ja hänellä on lupa siitä lähtien varauksettomasti olla yhteydessä guruunsa. Mestari yksin pystyy arvioimaan, onko chelan näiden seitsemän vuoden aikana erehdyksistään ja synneistään huolimatta mahdollista saada tiedotuksia gurultaan.

Siten tärkeä ja ainoa vaadittu ehto on, että kokelas eli chela koeaikana on uskollinen Mestarilleen sekä hänen tarkoitusperilleen. Tämä ehto on välttämätön ei siksi, että Mestari pitää kiinni oikeuksistaan, vaan siksi, että, jos magneettinen yhteys kerran katkeaa, sitä on kaksin kerroin vaikeampi solmia uudelleen, eikä meillä ole oikeutta vaatia, että Mestarit jännittävät voimiaan niiden hyväksi, joiden tulevan suunnan ja lopullisen luopumisen he usein selvästi voivat ennakolta nähdä. Kuinka monia onkaan sellaisia, jotka odottavat – haluaisin väittää – suosionosoituksia etukäteen, ja kun he pettyvät, niin sen sijaan, että he nöyrästi tunnustaisivat omat heikkoutensa, he syyttävät Mestareita itsekkyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. He ovat valmiit tieten tahtoen katkaisemaan yhdistävän langan kymmenen kertaa vuodessa ja odottavat joka kerta, että heidät otetaan takaisin entisillä ehdoilla. Tunnen erään teosofin – nimeä mainitsematta, vaikka toivottavasti hän tässä tuntee itsensä – hiljainen, älykäs nuori mies, luonteeltaan mystikko, joka harkitsemattomassa innossaan ja kärsimättömyydessään vaihtoi sekä Mestareita että mielipiteitä noin puolen tusinaa kertaa vähemmässä kuin kolmessa vuodessa. Ensin hän tarjoutui kokelaaksi, hyväksyttiin ja antoi chela-lupauksensa. Hänellä oli useita todistuksia oman Mestarinsa fyysisestä läsnäolosta. Sitten hän meni naimisiin, etsi toisia Mestareita, tuli innokkaaksi ruusuristiläiseksi, palasi teosofiaan ja pyrki "hyväksytyksi chelaksi", mutta Mestari pysyi vaiti, jolloin hän luopui kokonaan Mestaristaan etsiäkseen omien sanojensa mukaan vanhaa "essealaista Mestariaan tutkiakseen henkiä hänen nimessään".

Occult Word -lehden toimittaja ja hänen sihteerinsä ehdottavat "vertavuotavin jaloin heittäytyen hengessä hänen eteensä", että "Hän (Jeesus) vielä kerran ottaisi heidät siipiensä suojaan" jne. Tietenkin "nasarealainen Mestari" ottaa heidät suojelukseensa, mutta kuitenkin he joutuvat elämään "akanoista" ja "sokeasta uskosta". Tämän he itse voivat parhaiten arvioida, eikä kenelläkään seurassamme ole oikeutta sekaantua heidän yksityisiin käsityksiinsä.

Niille teosofeille, jotka yleensä ovat tyytymättömiä seurassamme, ei kukaan ole antanut mitään harkitsemattomia lupauksia, kaikkein vähimmin tämä seura tai sen perustajat ovat tarjonneet Mestareita jonkinlaisina kiiltokuvapalkintoina parhaiten käyttäytyneille. Vuosien varrella on jokaiselle uudelle jäsenelle kerrottu, että hänelle ei luvata mitään vaan hän saa kaiken oman henkilökohtaisen ansionsa mukaan. Teosofi on kaikessa toiminnassaan vapaa ja esteetön. Jos syntyy tyytymättömyyttä, se ei aiheuta vahinkoa muualla, ellei henkilö ole tarjoutunut Mestareiden palvelukseen.

Teosofisen Seuran olemassaolon yhdentoista vuoden aikana olen tuntenut seitsemästäkymmenestäkahdesta sääntöjen mukaisesti hyväksytystä koetukselle asetetusta chelasta sekä sadoista maallikkokokelaista ainoastaan kolme, jotka tähän mennessä eivät ole epäonnistuneet, ja vain yhden, joka on täydellisesti onnistunut. Ketään ei pakoteta opetuslapseuteen, mitään lupauksia ei lausuta, tehdään vain molemminpuolinen sopimus Mestarin ja oppilaaksi pyrkijän välillä. Totisesti monet ovat valitut – tai vain harvoilla on kärsivällisyyttä katkeraan loppuun saakka, jos nyt voimme sanoa katkeraksi hellittämättömyyttä ja määrätietoisuutta.

Ja miten on Teosofisen Seuran laita yleensä ulkopuolella Intian? Kuka monesta tuhannesta jäsenestä elää tällaista elämää? Voiko kukaan sen perusteella, että hän on ehdoton kasvissyöjäelefantit ja lehmätkin ovat sellaisia – tai sattuu viettämään pidättyväistä elämää myrskyisen nuoruuden jälkeen tai tutkii Bhagavad Gitaa ja "joogafilosofiaa" sieltä täältä, väittää, että hän on teosofi Mestareiden mielen mukaan? Kuten munkin kaapuun pukeutuminen ei riitä munkiksi tulemiseen, ei myöskään ulkonäöstä voi tuntea jumalallisen viisauden uskollista seuraajaa.

Katsokaamme ympärillemme ja nähkäämme nk. YLEINEN veljeytemme. Mitä siitä on tullut näiden yhdentoista vuoden kuluessa Euroopassa ja Amerikassa, ja mitä seurasta, joka perustettiin oikaisemaan kristinuskon räikeitä erehdyksiä, karttamaan kiihkoilua ja suvaitsemattomuutta, tekopyhyyttä ja taikauskoa sekä edistämään universaalista rakkautta, joka ulottuu aina mykkiin luontokappaleisiin saakka? Ehkä yhdessä asiassa olemme onnistuneet paremmin kuin kristityt veljemme: olemme hävittäneet jokaisen dogmin ja nyt oikein ja viisaasti hävitämme viimeiset jäännökset muodollisesta auktoriteetista. Mutta kaikissa muissa suhteissa olemme yhtä huonoja kuin he: panettelemme, arvostelemme ja moitimme toisiamme. Onko kaikki tämä Mestareiden vika? HEIDÄNKÖ olisi autettava niitä, jotka potkuilla ja häväistysjutuilla auttavat toisia pelastuakseen ja itsekkyydestä vapautumisen tielle? Olemmeko todella esimerkkinä maailmalle ja sopivia seuraajia Himalajan askeeteille?

Vielä muutama sana ennen kuin lopetan. Minulta varmaan kysytään: "Ja kuka te olette huomaamaan virheitä meissä? Oletteko te, joka väitätte olevanne yhteydessä Mestareihin ja vastaanottavanne päivittäin heidän apuaan, niin pyhä, virheetön ja sen arvoinen?"

Tähän minä vastaan: EN OLE. Luonteeni on epätäydellinen ja virheitä täynnä, vajavaisuuteni ovat monet ja silmiinpistävät, ja sen johdosta karmani on raskaampi kuin kenenkään toisen teosofin. Se on – ja sen täytyykin olla – niin kauan kuin olen tässä. Olen sidottu häpeäpaaluun vihollisteni ja myös muutamien ystävieni maalitauluna. Mutta olen ilolla hyväksynyt tämän koettelemuksen. Miksi? Koska tiedän, että kaikista virheistäni huolimatta ylläni lepää Mestarin siunaus. Ja syy siihen yksinkertaisesti on tämä: kolmenkymmenen viiden vuoden ajan ja kauemminkin, aina vuodesta 1851 lähtien, jolloin näin Mestarini fyysisesti ja henkilökohtaisesti ensimmäisen kerran, en ole koskaan kieltänyt, en edes ajatuksissani epäillyt hänen olemassaoloaan. Huuliltani ei koskaan ole päässyt moitteen sanaa eikä vaikeimpienkaan koettelemusten hetkinä silmänräpäykseksikään aivoissani ole välähtänyt kapinahenkeä.

Alusta alkaen olen tietänyt, mitä minulla oli odotettavissa, sillä minulle oli kerrottu, mitä en koskaan ole lakannut toistamasta toisille: Niin pian kuin henkilö astuu sille polulle, joka johtaa pyhien Mestareiden, noiden alkuperäisen viisauden ja totuuden vartijoiden ashramiin, hänen karmansa – sen sijaan, että se jakautuisi koko pitkän elämän osalle – käy hänen kimppuunsa äkkiä ja puristaa koko voimallaan. Hän, joka vakaasti luottaa ja uskoo Mestariinsa, kestää paineen ja läpäisee koettelemukset voitokkaasti. Se raukka, joka epäilee ja pelkää vastaanottaa asiaan kuuluvia velvollisuuksia, joka yrittää väistää, kun hänelle tehdään oikeutta, EPÄONNISTUU. Hän ei voi paeta karmaansa, mutta hän kadottaa sen, mitä varten hän on vaarantanut sen ennenaikaiset purkautumiset.

Tämän vuoksi karmani käyttäen vihollisiani tiedottomina aseina niin säälimättömästi on lyönyt minua, ja kaiken tuon olen kestänyt. Olin varma, että Mestari ei salli minun menehtyä, että hän aina ilmestyisi yhdennellätoista hetkellä, kuten ilmestyikin.

Kolme kertaa hän pelasti henkeni, viimeisellä kerralla vastoin tahtoani, jolloin palasin tähän kylmään ja pahaan maailmaan rakkaudesta häneen, joka on kertonut minulle sen, mitä tiedän ja tehnyt minusta sen, mitä olen. Sen vuoksi teen hänen työtään ja seuraan hänen käskyjään, ja tämä on antanut minulle leijonan voimat kestämään sellaisia niin fyysisiä kuin mentaalisiakin iskuja, joista yksi ainoa olisi tappanut kenen tahansa teosofin, joka olisi epäillyt tätä voimakasta suojelusta.

The Theosophist, syyskuu 1964

Lyhentäen suom. H. O.

Teosofi — marraskuu, 1965

Alkuperäinen artikkeli kokonaisuudessaan:

https://www.filosofiaesoterica.com/the-theosophical-mahatmas/


Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia