Aate

Mitä teosofia opettaa

Tässä 12-osaisessa kirjoitussarjassa käsitellään teosofian opetuksia 12 eri puolelta, jotka ovat

    1. Jumala
    2. Luonto
    3. Ihminen
    4. Eläinkunta
    5. Kasvikunta
    6. Kivikunta
    7. Aine
    8. Elämä
    9. Kuolema
    10. Syyt ja seuraukset
    11. Ikuinen laki
    12. Kehityksen päämäärä

Aluksi tarkastellaan siis teosofian opetusta jumalasta.

1. JUMALA

Kristillisen kirkon jumaluusoppi puhuu elämän ikiperusteesta liian alhaista kieltä. Se selittää elämää suorastaan samalta kannalta kuin uudemman ajan ns. materialismi, so. että kaikki tunnustettava olemassaolo on yksinomaan fyysistä maailmaa, jota aistitaan ja havaitaan viiden aistin avulla. Tämä jumaluusoppi on mm. ottanut "todistaakseen" jumalan olemassaolon. Sitä todistustapaa, jolla jumalan olemassaolo tahdotaan kumoamattomasti näyttää toteen, kutsutaan "ontologiseksi" eli olemusopilliseksi. Mutta miten jumaluusoppi pääsee tätä todistustapaa seuraten tarkoitustensa perille? Se väittää, että koska mitään ei synny ilman tekijää, niin täytyy kaikilla luonnon olemusaloilla olla alkuunpanijansa, valmistajansa ja tekijänsä. Mutta juuri tämä todistustapa on kristillisen jumaluusopin materialistisuuden epäämätön todistus. Kun se sanoo, ettei "tyhjästä synny mitään", niin se luonnollisesti edellyttää olevan "tyhjyyttä" ja sen täytettä, joka on fyysinen aine.

Kristillisen jumaluusopin kannalta on siis jumala suuri, viisas ja voimakas olento, joka suunnittelee, miettii ja ajattelee kuten ihminenkin, olento, joka kaipaa ja tarvitsee jotakin. Tavallinen järki kutsuu tällaista ajattelijaa ja suunnittelijaa persoonalliseksi olennoksi. Jumaluusoppi kyllä tunnustaa jumalan "hengeksi", mutta samalla se ihan tosissaan opettaa, että tämä henki juuri onkin persoonallisuuskäsitystä vastaan. Jumalan sanotaan olevan kaikkitietävä, kaikkivaltias, kaikkialla läsnä oleva, aluton ja loputon, ikuisesti muuttumaton.

Kun kristillinen jumaluusoppi on ilmeisesti luonut tällaisen jumalakäsityksen ihmisen tajunnan kannalta, niin luulisi olevan päivänselvä asia, että se persoonallisuuden kannalta jumalaa käsitellessään myös huomaisi oppinsa epäpätevyyden. Persoonallisuushan on rajoitustila. "Persoona" merkitsee, että on olemassa muita persoonia, jotka ovat suhteessa siihen. Koska persoona on rajoitettu olemustila, se ei voi olla kaikkitietävä sen matemaattisen aksioomin mukaan, että "kokonainen on suurempi kuin sen osa". Kaikkitietävyys kuuluu rajattomuuteen. Persoonan, olkoon se kuinka suuri tahansa, on mahdotonta olla kaikkitietävä. Yhtä mahdotonta on sen olla kaikkivaltias ja kaikkialla läsnä oleva. Kuinka persoona voisi olla kaikkivaltias, so. sisältää kaiken voiman ja vallan, kun se itsekin on eristetty, rajallinen olento? Kuinka persoona voisi olla kaikkialla läsnä, kun se itse on suhteessa ympäristöönsä? Miten voisi persoonallinen olento olla aluton ja loputon, koska persoonallisuustila juuri on kehityksen tulos? Kaiken kehityksen kaksi päätekijää ovat aika ja paikka eli toisin sanoin suhde ympäristöön.

Ei kristillisen jumaluusopin mukainen jumala siis kelpaa kaiken luojaksi. Se on tosi suuruudesta puhuttaessa lasten leikkikalu.

Mutta teosofian opetuksen mukainen jumala on todellakin suuri, että korkeinkin rajallinen tajuntakeskus pyhässä nöyryydessä lankeaa maahan hänen eteensä, käyttääksemme tällaista vertauksellista puheentapaa.

Teosofia ei äärimmäisestä elämän syystä puhuessaan voikaan tosissaan käyttää mitään yleisesti hyväksyttyä sanaa. Ei sen opettamalla ikielämällä ole, eikä koskaan voi olla minkäänlaista nimeä. Jos todellakin voidaan puhua "jumalan pilkkaamisesta", niin on äärettömyyden nimittämisyrityskin sellaista. Teosofia opettaa äärimmäisestä, aina muuttumattomasta kaiken ilmenneen elämän syystä aivan toisin kuin kristillinen jumaluusoppi tai tavallinen viisaustiede. Tämä itsessään muuttumaton oleminen ei ole jumala vaan jumaluus, se ei ole mikään voiman keskittymiskiteytyminen, jollainen "olennon" aina täytyy olla, vaan kaikkiallinen, ikuinen, aluton, loputon, nimetön, käsittämätön elämä.

Tähän voisi joku kristitty jumaluusoppinut väittää, että teosofian jumaluusoppi on sitä tavallista lohdutonta panteismia, so. opetusta, jonka mukaan jumala on vain luonnossa aina esiintyvä, itsessään sokea mekaaninen elämänvoima. Tämä luulo on suuri väärinkäsitys. Ei teosofia opeta jumaluudesta niin. Tuo materialistinen panteismi on teosofian jumaluusopista yhtä kaukana kuin kristillisen jumaluusopin mukainen persoonajumalakin. Se aate, joka ns. panteismissa esiintyy, on teosofisen opetuksen kannalta vaan jumaluuden työkalu, ei itse jumaluus. Toisaalta on minkä tahansa ajatusopillisen järjestelmän opettama suurinkin "jumala" teosofian valossa ikiolemisen paljas nöyrä käskyläinen. – Kaikki ne suuret ominaisuudet, jotka esimerkiksi kristillinen kirkko tunnustaa jumalalle, tunnustaa teosofiakin, mutta se lisää: nämä ominaisuudet eivät voi olla keskitettyinä mihinkään "olentoon", so. rajalliseen tajuntatilaan.

"Mutta onko sitten teosofian jumaluusoppi monoteismia vai polyteismia, koska ei se kerran ole sitä tavallista panteismia?", kysynee taas kristitty jumaluusoppinut.

Ei se ole kumpaakaan tai on yhtä paljon molempia. Kun näet puhutaan monoteismistä eli yksijumalaisuudesta tai polyteismista eli monijumalaisuudesta, väikkyy tajunnassa aina jonkinlainen eristetty voimankeskus. Teosofia sisältää sekä yksi- että monijumalaisuuden. "Jumala" on "yksi", kun tajunnassa tarkoitetaan kaikkeuden nimetöntä elämää; "jumalia" on "monta" – lukemattomia – kun tarkoitetaan pohjattomassa elämänmeressä toimivia, hallitsevia, ohjaavia ja järjestäviä voimankeskuksia. "Pakanoiden" monet jumalat ovat siis teosofian kannalta yhtäläinen tosiasia kuin kristillisen kirkon yksi ainoa jumala.

Eikö tämä "oppi" ole suloista, henkevää ja samalla järkevää? Kuinka voisi se elämä, joka huokuu rajattomuuden jokaisessa ilmennysmuodossa yhtä puolueettomasti, erityisesti pukeutua johonkin muotoon! Silloinpa se ei olisi kaikkiallinen. Mutta eristäytymistehtävä, sitä tai tätä eri ajanjaksoina oleminen, sellaisen tai tällaisen lähetystoimen täyttäminen kuuluu siihen ikielämästä ulos säteilevään järjestöön, jolla on alku ja loppu. Tämä järjestö käsittää lukemattomat, erilaisilla voimilla varustetut toimivat olennot, jotka vielä jälleensyntymisketjussa kiinni olevien ihmisten kannalta ovat jumalia.

Kun ajattelemme hyvin järjestettyä "maallista" sivistysvaltiota, niin saamme hämärän kuvan jumaluudesta. Hallitsijan kädessä ovat johtolangat, mutta hän on monien välikäsien kautta alituisessa vuorovaikutuksessa kansan kaikkien kerrosten kanssa. Ministerit, kuvernöörit, senaattorit ja kaikenlaiset muut alemmat viranhoitajat ovat hallitsijan ja kansan välisiä johtolankoja. Vapaammassakaan maassa ei hallitsijan valtaa pitävä persoona koskaan voi välittömästi lähestyä jokaista kansan yksilöä eikä päinvastoin. Kun kansa valitsee eduskunnan ajamaan asioitaan, tämä eduskuntakin on vain välikäsi.

Elämän suurta hallitsijaa ei kukaan voi lähestyä, sillä "joku" on aina eristystilassa oleva olento. Ei elämän hallitsija voi lähestyä ketään erityisesti, koska sellainen tapaus vaatisi kaiken keskittymistä ja kiteytymistä vain "joksikin". Mutta sittenkin on tämän hallitsijan ja koko avaruuden ilmennystilassa olevien eri olentojen välillä alituinen vuorovaikutus. Koko avaruus voidaan ajatella jaetuksi "piireihin", joita kaikkia johtaa suuri ylijumala. Suuremmat piirit jakautuvat pienempiin, joilla taas on omat käskynhaltijansa. Meidän aurinkokuntaamme hallitsee suuri jumala. Tämä on yksilöllinen – ei persoonallinen – tajuntakeskus. Aurinkokuntamme hallitsijan viisaus ja voima on niin suuri, ettei meillä voi olla siitä minkäänlaista käsitystä. Kapalolapsen ja oppineen professorin kykyjen toisiinsa vertaaminen tässä suhteessa olisi lasten leikkiä. Erotus on niin hirvittävän suuri, että se todella käy "kaiken ymmärryksen yli".

Eikö aurinkokuntamme hallitsija kelpaisi meille jumalaksi? Emmekö me kuolevaiset pyhällä hartaudella alentuisi tomuun tällaisen majesteetin edessä, jos meidän olisi mahdollista nähdä häntä ja seisoa hänen edessään?

Maapalloamme hallitsee myös suuri henkiolento, meistä katsoen voimallinen jumala. Jokaisella aurinkokuntamme planeetalla on oma henkinen "kuvernöörinsä", joka tekee tiliä koko aurinkokunnan hallitsijalle eli logokselle, sille "sanalle, joka alussa oli jumalan luona".

Sitten on lukematon joukko henkisiä suuruuksia, joiden tehtävät ovat erilaisia, kaikki tietysti tarkoittaen alemman luomiston opettamista ja johtamista. Mutta kaikki suurimmatkin jumalat ovat vaan "tomu ja tuhka" sen majesteetin edessä, jolla ei voi olla mitään nimeä, ei mitään erikoista ominaisuutta eikä eristettyä tehtävää vaan kaiken ilmenneen elämän hyväksi lakkaamatta uhrautuminen.

Tämä "ei mikään erittäin" ja samalla "kaikki yhteisesti" on teosofian opetuksen mukainen "ainoa totinen jumala", joka ehdottoman nöyryytensä tähden on ehdottomasti suurin.

Mutta ihmisen mielikuvituksella ei ole rajoja – seikka, joka todistaa ikielämän heijastuksesta "kuolevaisen" tajuntaan. Tulee näet vielä kysymys, onko tämä ikuinen "ei mikään" ja "kaikki" ajatteleva, toimiva järki, jos ei se kerran ole panteistinen mekanismi.

On. Mutta ikuisen "ajatuksesta" ja "järjestä" mitättömänkin kuvan saadaksemme meidän täytyy tajunnassamme tehdä se suuri voimainponnistus, että koetamme sulattaa koko avaruuden mittaamattomassa elämässä esiintyvät järjen- ja voimankeskukset – yhdeksi kokonaisuudeksi! Jos sen jaksamme tehdä, saamme katsella ehdottoman jumalan "kasvojen" kirkkautta!

Ottakaamme pieni vertauskuva. Otaksutaan, että maapallolla elää ihminen, joka tietää kaikki, mitä ihmiskunnan eri yksilöt satojen miljoonien vuosien kuluessa ovat tietäneet ja kokeneet ja mitä ne ihmiskunnan vastaisena kehityskautena tulevat tietämään – ihminen, jolla on kaikki se voima, joka maapallolla koko sen pitkänä kehitysjaksona on jossakin muodossa ilmennyt. Eikö sellainen ihminen ansaitsisi "viisaan" ja "voimallisen" nimeä? Mutta tämä vertauskuva ei ole auttanut meitä millimetrinkään matkaa ehdottoman jumalan viisauden ja voiman mittaamisessa. Meidänkin tajunnassamme on näet se tieto, että maapallo koko avaruuselämään verrattuna ei ole edes pisara meressä. Kuinka me sitten voisimme tajunnassamme yhdistää koko avaruuden järjen- ja viisaudenkeskukset!

Muuten niin suuri ja ylevä tutkiva, luokitteleva järki saa nöyrästi astua alas istuimeltaan niin pian kun se vallattomuudessaan tahtoo ruveta äärettömyyttään mittaamaan. Tässä ilmenee se kristillisenkin kirkon opettama totuus, ettei järki pysty käsittämään jumalallisia asioita. Mistä syystä ei se pysty? Tietysti siitä, että kaikki eri järjenkeskukset ovat rajallisia, eristettyjä tajuntatietoja. Mutta kirkko on tätä tosiasiaa käyttänyt yksipuolisesti. Se on vaatinut, ettei ihminen saa tehdä tutkimusyritystäkään vaan että hänen tulee nöyrästi uskoa. Mitä? Jonkin oppijärjestelmän sanastoa, joka on vertauskuvakieltä. Niin on tehtykin, ja tuloksena on kristillisen kirkon mieletön jumalaoppi!

Järki päinvastoin saa ja sen tulee yrittää tutkia jumalallisia asioita. Sellainen lakkaamaton koetus juuri laajentaa järjenpesäkettä, kunnes järki omasta hyväksymisestään – eikä minkään sivullisen voiman kiellosta tai käskystä – alistuu eli sulautuu henkeen. Järki on näet hengen edustaja ilmenneessä maailmassa. Kun järjenkeskus on niin laajentunut, ettei se enää mahdu ilmenneeseen elämään, on järjen valta kehityksen lain kannalta mahdottomuus. Järki on hengen lapsi, joka leikkii ainemaailmoissa, mutta tämä lapsi on aiottu kasvamaan täysi-ikäiseksi. Silloin se myös omaksuu täysi-ikäisen elämäntavat. "Kun minä olin lapsi, niin minä ajattelin kuin lapsi, puhuin kuin lapsi ja tein kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani minä hylkäsin lapselliset asiat", sanoo Paavali. Ei kukaan voi väittää, että lapsi-ikä olisi "huonompi" kuin täysi-ikäisyys. Ei se ole huonompi, mutta se kuuluu toiseen järjestöön. Samoin ei järkikään ole henkeä huonompi, mutta sen ilmenemistarve lakkaa silloin kun henki saa ohjakset käsiinsä, koska henki itsessään sisältää myös järjen yhtä hyvin kuin kukin täysi-ikäinen ihminen itsessään sisältää kaikki oman lapsuusaikansa kokemukset.

Minkä muun viisausopillisen järjestelmän jumaluusoppi on niin ihana kuin teosofian? Yksi- ja monijumalaisuus ovat tässä mitä suloisimmassa sopusoinnussa; ei toista tarvitse hylätä toisen voimassa pysyttämiseksi. Tarvitaan vaan aste-erotuksen edellyttäminen, ja molemmat ovat samalla kerralla yhtä "oikeat"; kumpikin yksikseen jätettynä ilman toisen täydennystä on taas yhtä "väärä".

Teosofian jumaluusoppi on minun tietääkseni ainoa, joka ei ole ristiriidassa itsensä kanssa.

Kristittyjen enkelit ovat teosofisen viisausopin mukaan yksilöllisiä "pikkujumalia", jotka toimittavat suuren ylijumalan asioita. Tämä ylijumala on nimetön, aluton, loputon, kaikki muodot ja ominaisuudet sisältävä muuttumaton elämä, se "iki-pimeys", jonka edessä kaikki luodut pyhää kunnioitusta tuntien vapisevat, se lakkaamaton elämänhuokuminen, jota rajallinen ihmistajunta kutsuu rakkaudeksi, mutta äärettömästi jotakin enemmän kuin "kuolevainen" kieli voi lausua ja laajennuksenalainen tajuntakeskus tuntea.

2. LUONTO

Länsimaisessa sivistyneessä kielenkäytössä "luonnolla" tunnutaan tarkoitettavan sitä voimaa, joka synnyttää, pitää vireillä ja hävittää elämän aistittavia ilmiöitä. Tämä katsomustapa näkyy jo olleen vanhassa "klassillisessa" maailmassa. Latinainen sana natura johtuu nascor-, natus sum-, nasci-verbistä, joka merkitsee syntyä. Kreikkalainen fysis johtuu fyein-verbistä, joka merkitsee siittää. Sekä latinan että kreikan mukaan on siis "luonto" siittämis- ja synnyttämistoimien ilmennyt tulos. Viimeksi mainitussa kielessä sanotaan esimerkiksi "ho kata fysin pateer", so. "luonnollinen isä", se joka on siittänyt lapsen. Efesolaiskirjeessä [2:3] sanotaan: "Kai eemen tekna fysei orgees", so. "olimme luonnon − eli siittämisen − mukaan vihan lapsia". Tällä ilmauksella Paavali tarkoittaa selvästi pelkkiä eläinihmisiä, joiden elämänhalu on "vihaa" korkeampia elämänjärjestöjä vastaan.

Koko sivistyneellä maailmalla ei näytä olevan tarvetta ulottaa luontoa laajemmalle kuin aistittaviin ilmiöihin. Tätä väitettä tukee se käytännössä oleva kielellinen yksipuolisuus, että tosissaan puhutaan "luonnottomista oloista", "luonnonvastaisista teoista", "luonnonlakien polkemisesta" jne. Kun tiedetään, että suomalainen luonto-sana johtuu luoda-verbistä, niin "luonnoton" on siis jotakin sellaista, jota ei ole "luotu". Mutta jo ns. profaani filosofiakin tunnustaa, että kaikilla olemustiloilla on syynsä ja että ne siis ovat "luotuja" eli syistä syntyneitä, joten mitään "luonnottomuutta" ei itsessään voi olla olemassa.

Teosofinen kielenkäyttö on vapaa tällaisista ristiriitaisuuksista. Kun teosofisessa kirjallisuudessa puhutaan siitä elämänjärjestöstä, joka muun sivistyneen maailman ajatusopin mukaan on ainoa ajateltu luonto, niin "luonnon" eteen pannaan laatusana "fyysinen". Olisi vain ollut suotavaa, että "fyysinen" olisi käännetty suomeksi. Mutta kun ei arvatenkaan ole keksitty sopivaa sanaa, joka tyhjentävästi vastaisi "fyysistä", se on jätetty kääntämättä. Mutta minusta on suomalainen "luonto" sittenkin lähempänä asiallisuutta kuin latinalainen "natura" ja kreikkalainen "fysis", koska "luonnolla" ei tarvitse ymmärtää tavallista siittämis- ja synnytystyötä vaan yleensä "luomista", ja teosofiseen ajatustapaan tottunut ihminen tietää hyvin, että luominen ylemmissä elämänjärjestöissä on jotakin perin toista kuin siittäminen ja synnytys.

Teosofisen elämänymmärryksen mukaan sama yhteinen luonto jakautuu kahteen suureen luokkaan, joita samalla voisi nimittää toistensa vastakkaisiksi navoiksi. Nämä luokat ovat: ilmenemätön ja ilmennystilassa oleva elämä. Ilmenemätön elämä "luo" ilmennyttä, hallitsee sitä ja imee sen aionien eli iankaikkisuuksien kuluttua takaisin itseensä.

Uudemman ajan materialismin mukaan on luonto itsessään tiedoton, tarkoitukseton, tahdoton ja sokea mekanismi eli koneellinen voima. Ei siis ihme, että kristillinen kirkko tällaisen elämänopin vastapainoksi on erottanut jumalansa luonnosta, koska olisi mielettömyyttä asettaa elämän hallitsijalle tuollaisia ominaisuuksia. Mutta kun materialismi ei tähän asti ole tullut tuntemaan mitään todellista automaattia eli itsestään toimivaa liikettä, on se tehnyt suuren verranto-opillisen virheen lausuessaan sen aatteen, että ns. luonnonvoimat toimisivat itsestään, ilman niiden takana ohjaavaa järkeä, johtoa ja tietoista tarkoituksellisuutta. Jos niin olisi laita, ei taivaankappaleiden kulku ja liikunto olisi säännöllistä, sillä sokea umpimähkäisyys ei voi ilmetä säännöllisyytenä. Jos näkyvä luonto olisi "sokeista" voimista riippuvainen, niin maapallo varmasti − edes tilapäisesti − joskus unohtaisi kääntymisensä akselinsa ympäri. Tästä seuraisi, että auringonnousu ja lasku myöhästyisivät. Mutta sellaista tapahtumaa ei tiettävästi ole koskaan huomattu, Auringon ei tiedetä myöhästyneen sekuntiakaan nousussaan tai laskussaan, vaikka Maan liikuntoa ei mikään taitava materialistinen insinööri kontrolloi. Täytyy siis otaksua, että Maan liikettä ohjaa järjellinen olento, joka osaa matematiikkaa paremmin kuin etevimmät insinöörimme.

Entä itse matematiikka? Miten se voisi olla eksakti tiede, jos ne lait ja voimat, joiden pelkkiin ilmiöihin koko tämä tiede perustuu, olisivat umpimähkäistä huitomista sinne tänne tai toisaalta vuoroin tavatonta kiirettä, vuoroin väsähtämistä? Mokoma oppi ei kelpaa edes "terveelle järjelle".

Mutta teosofia opettaa, että ilmenemätön luonto on ilmennystilassa olevan käyttövoima, ja välttää siten kaiken ristiriitaisuuden. Fyysisen maailman verranto-oppikin, joka muuten perustuu jokapäiväiseen kokemukseen, tukee tätä teosofian opetusta. Tiedetään hyvin, että esimerkiksi höyrykoneen suorittamaa työtä vastaa se energia, joka syntyy koneeseen syötettävistä aineista. Myös tiedetään, että koneen käynnissä pitämiseksi tuon syötettävän aineen energian täytyy olla koneen suorittamaa työtä suurempi. Suurinta höyrynpainetta, minkä höyrykattila kestää, uskalletaan harvoin käyttää, ja jos sitä poikkeustapauksissa käytetäänkin, täytyy käyttöajan olla mahdollisimman lyhyt, ettei kattila räjähtäisi.

Tämä tosiasia on suuren luonnon pienoiskuva. Ilmenemätön elämä on ikuinen, tyhjenemätön voimavarasto, mutta se ei ole automaatti juuri siitä syystä, ettei se itsessään ole missään liikkeessä eikä toiminnassa. Se ei tee eikä ole tekemättä mitään, se vain on. Mutta niin pian kun jotakin on toiminnassa, täytyy tajunnan käsittää, että tuo toiminta tapahtuu ilmennystilaisessa luonnossa, joka saa kaiken voimansa siitä elämästä, missä ei voi olla minkäänlaista suhteellisuutta, koska sen olemus on todella rajaton täydellisyys.

Ilmenemätön elämä ei koskaan voi tyhjentää itseään ilmenneessä juuri sen tähden, että se on ehdoton täydellisyys. Tämä tosiasia selittää sen näennäisen pulmallisuuden, että ilmenneen elämän esiintyminen on ikuista. Jos ilmenemätön elämä voisi ilmetä kokonaisuudessaan lukemattomina iankaikkisuuksina, niin kaikki suhteellinen luonto lakkaisi joskus olemasta, toisin sanoen suuren luonnon toinen napa häviäisi. Mutta kun ei niin voi tapahtua, tämä napa on aina olemassa. Ainejärjestöt vaihtelevat ja tietyn ikänsä elettyään vetäytyvät ilmenemättömään elämään, omaan kotiinsa, mutta sitä mukaa sukeltautuu ilmenemättömästä elämästä uusia ilmennystiloja.

Ihminen kysyy usein pikkumaisuudessaan: "Miksi tarvitsee olla ilmennystilassa olevaa elämää? Tarvitseeko rajattomuus kokemusta? Eikö se tunne itseään muuten kuin luomalla alituisesti ainetta?" Aikojen viisaus vastaa: "Ilmenemätön elämä ei pyri itseään tuntemaan. Se ei tarvitse mitään kokemusta, koska siinä ei ole minkäänlaista suhteellisuutta, mutta sen lakkaamaton luominen on sen äärettömyyden todistus. Tätä todistusta se ei itse hae. Sen ainoa luomissyy on juuri sen tyhjenemättömyys. Jos se tietäisi itsensä tyhjenemättömyydeksi, se ei tekisi turhaa työtä. Mutta kun se ehdottomana rakkautena on kokonaan itsetiedoton voimastaan, se pyrkii aina hajoamaan. Minne, koska ei sen ulkopuolella ole mitään, johon se hajoaisi? Se pyrkii hajalle ilmenemättömyyden tilasta, harhaan, ei-olemiseen. Mutta kun se ei-olemisena − siis äärettömän pienenä itsensä osana − tulee suhteellisuuden, rajoituksen tietoisuuteen, palaa se itseensä. Kun ei se milloinkaan voi tyhjentää itseään, se ei myöskään milloinkaan voi sellaisenaan päästä suhteellisuuden tajuntaan eikä siis lakata luomasta."

Tästä ilmenemättömän elämän "luonnosta" saamme himmeän kuvan koettaessamme tajuta olentoa, joka rakastaa "täydellisesti". Sellainen olento ei totisesti tiedä olevansa suuri, eikä tiedä rakastavansa. Suhteellisuuden maailmassa, eri elämänjärjestöjen ristivedossa olevat olennot vain tietävät hänen rakastavan, heistä − eikä hänestä itsestään − hänen toimintansa on rakkautta. Ei täydellinen puolueettomuus voi tietää itseään puolueettomuudeksi. Jos se tietäisi sen hetkenkin, se olisi samalla langennut mitä mustimpaan itserakkauteen, lakaten samassa silmänräpäyksessä olemasta puolueettomuus.

Ilmenemätön luonto on sekä persoonaton että yksilötön. Sen tajunnassa ei ole minkäänlaista tarvetta, velvollisuutta tai vastuullisuutta. Koko sen olemus on lakkaamatonta, itsetiedotonta uhrautumista. Rajallisen tajunnan kannalta sitä sopisi nimittää itsensä hävittämisyritykseksi, joka ei koskaan onnistu. Sitä tosiasiaa silmälläpitäen puhutaan esimerkiksi Ilmestyskirjassa karitsasta, "joka maailman alusta tapettu on", eikä tämä "karitsa" ole kuitenkaan korkeampi toimintakeskus kuin meidän aurinkokunnan jumala eli logos, mutta niin paljon hänessäkin on ilmenemättömän elämän "luontoa", että hän tämän aurinkokunnan alusta on − hirvittävän pitkinä ajanjaksoina − lakkaamatta uhrautunut oman luomistonsa tähden, ollen kuvaannollisesti puhuen "tapettu" kaikelle sellaiselle toiminnalle, joka kohdistuisi hänen itsensä "hyväksi".

Ilmennystilassa oleva elämä jakaantuu lukemattomiin järjestöihin, joissa toimivat tajuntakeskukset ovat lainalaisia, so. syihin ja seurauksiin sidottuja. Ilmenneessä luonnossa esiintyvät monenlaiset lait, jotka hallitsevat eri elämänjärjestöjä. Mutta nämä lait eivät ole muuttumattomia. Päinvastoin ne muuttuvat sitä mukaa kuin tajuntakeskus kokemusten rikastuttamana siirtyy järjestöstä toiseen. Jo tavallinen ihminen voi huomata, kuinka asiatonta on puhua muuttumattomista luonnonlaeista. Henkilöön, joka sielunsa sisimmässä tuntee vetäymystä ilmenemätöntä elämää, täydellistä rakkautta kohti, eivät esimerkiksi vaikuta − ainakaan enää säännöllisesti − ne lait, jotka ehdottomasti synnyttävät suuttumusta. "Suuttumuslaki" on myös "pyhä" ja "hyvä" itsessään, mutta sellainen hyvä ei enää kuulu siihen elämänjärjestöön, joka on tuon ylöspäin pyrkivän henkilön aikakaudellinen "elementti". "Suuttumuslaki" on lähtöisin astraalitasolta, siis siitä hyvin alhaisesta elämänjärjestöstä, jonka tehtävänä on persoonallisen minän pitäminen kiteytymistilassa.

Nykyajan hyvätkin ihmiset hyväksyvät "pyhän vihan". Ei nykyinen oikeustajunta voi vielä uneksiakaan tämänlaatuisen vihan väheksymisestä. Syyttömästi kärsinyt, mitä syvimmin loukattu ja raa’alla tavalla nöyryytetty henkilö on aikamme parhaan oikeustajun mukaan täysin oikeutettu, vieläpä velvoitettu täyttymään pyhällä vihalla. On niin luonnollista, että "kunniallinen" ihminen, jota julkisuudessa herjataan täysin aiheettomasti esimerkiksi varkaaksi, roistoksi, murhaajaksi, tuhopolttajaksi ym., antaa syyllisen "lain kouriin". Ei kukaan epäile hänen hyvää luonnettaan, kun hän tekee niin. Päinvastoin, "yleinen mielipide" tunnustaa hänen luonteensa puhdistuvan juuri siitä, että hän ei salli kunniaansa ja hyvää mainettaan tallattavan lokaan. Ja kaiken muun hyvän lisäksi hyvä kristitty luulee vielä kirkastavansa jumalan "kunniaa" sillä, että hän rankaisee pahaa! Kristittyjen jumalalla on näet kunniantunto samoin kuin hänen maanpäällä olevilla lapsillaan! Ja tämä kunniantunto uskotaan järkähtämättömäksi luonnonlaiksi. Kyllä se onkin luonnonlaki. Mutta minkälaisen luonnon? Kaikkein alhaisimman ilmestystilassa olevan luonnon, jonka tehtävänä on suojella persoonallisuutta.

Mitä opettaa teosofia siitä luonnosta, joka pukee kunniantunnon ihanaan purppuraan? Se opettaa, että tuota luonnonlakia seuraava olento ei voi nähdä "jumalan valtakuntaa", että hän on ehdottomasti tuomittu pitkälliseen, aikakautiseen perikatoon, että hänen täytyy vielä lukemattomia kertoja syntyä ihmisruumiiseen kärsimään ja kuolemaan. Mistä syystä? Siitä että hän elää mitä alhaisimmassa eristäytymisen harhassa, koska ei voi asettua sen kannalle, joka häntä "loukkaa".

Mitähän arvelisi länsimainen sivistynyt maailma viisauden mestarista, joka asuisi jossakin sen suurkaupungissa ja joka ei osoittaisi vähintäkään kunniantunnon loukkaamisen oiretta, vaikka väkijoukossa häntä osoitettaisiin sormella ja herjattaisiin kauheimmaksi olennoksi, mitä maa päällään kantaa? Mitähän sanoisivat hyvät kristittymme sellaisesta olennosta − heidän mielestään "pakanasta" − joka enkelimäisesti hymyillen lähestyisi herjaajaansa kutsuen tätä rakkaaksi ystäväkseen ja joka osoittaisi hyvyyttä ja lempeyttä erityisesti tälle juuri siksi, että tämä − muiden mielestä − kohteli häntä sanomattoman julkeasti? Epäilemättä häntä sanottaisiin "idiootiksi", "raukaksi" ym. Etupäässä pidettäisiin hänen käytöstään "luonnottomana", ja sitä se totisesti olisikin verrattuna siihen luontoon, joka "kunniallisia" ihmisiä hallitsee.

Tavallisten ihmisten "jäsenissä" asuu aivan luonnollinen "lihan laki", mutta niin luonnollinen kuin se onkin, sen täytyy kokonaan lakata hallitsemasta siinäkin ilmenneen elämänjärjestössä, jota teosofia kutsuu devachaniksi ja kristityt taivaaksi. Vaikka tämä järjestö korkeampien kannalta on pelkkä lastenseimi, lapsellisen onnellisuustarpeen tyydytystila, ei nykyajan puhtaimmalla "lihan lailla" − kunniantunnolla − ole vähintäkään sijaa tässä järjestössä. "Synnin siemen" on täydellisessä itämättömyystilassa taivasmaailman elämässä. Vasta sitten kun sielu on nauttinut taivaan ilot loppuun ja lähenee takaisin astraalitasoa, alkaa tuo siemen itää, luonnonlain välttämättömyydestä tietysti, sen lain, jonka alaisuudesta sielu ei ole vielä vapautunut. Jos hyvät kristityt ymmärtäisivät, mitä pyhä viha ja kunniantunto ovat, jos he tietäisivät ne kauniisti naamioiduiksi vihollisikseen, niin heidän keskuudessaan ei olisi niin paljon surkeutta ja kärsimystä. Jos he tietäisivät, että "pahan" rankaisemisesta tulee uutta pahaa, niin kyllä yhteiskunta pian syntyisi uudestaan ilman minkäänlaista ulkonaista toimintaa.

Olemme nähneet, ettei mitään "luonnotonta" ole olemassa, kun elämää katsellaan kaikkeuden kannalta. Kun tajuntakeskus pääsee niin pitkälle laajenemishalussa, että se voi väsymättä elää kaikkien ilmenneen luonnon olioiden keskuudessa, vapautuu se kaikesta lainalaisuudesta. Silloin se "ulosoppineena" ehdottoman luonnon apulaisena saa käyttääkseen ne voimat, joita ei mikään rajoitettua järjestöä koskeva toimintaohje pidä sidottuina.

Tällaista luonnontiedettä opettaa teosofia. Sen opetus on käytännöllistä luomistyötä samalla kun se järkeä terästäen saattaa inhimillisen ymmärryksen työskentelemään ristiriitaisuuksista vapaana, jumalallisia syvyyksiä tutkivassa ja suhteellisuuden lain alaiselle tajunnalle erittelevässä aatteen maailmassa.

3. IHMINEN

Nykyinen luonnontiede jakaa maapallon elämän kolmeen luokkaan, jotka ovat kivi-, kasvi- ja eläinkunta. Viimeksi mainittuun luetaan ihminenkin. Mutta kun länsimainen luonnontiede ei vielä tunnusta olevan muunlaista elämää kuin se, mikä teosofisen kielenkäytön mukaan on fyysistä, on ymmärrettävä, että tällainen luonnontiede osaa käsitellä ihmistä vain fyysisenä oliona.

Kun länsimainen luonnontiede ei tunne muunlaista kehitystä kuin fyysis-aineellisen, on se auttamattomasti materialistinen. Turhaan on tätä luonnontiedettä koetettu saada kristillisen kirkon ystäväksi, kun näet "kristillisellä kirkolla" ymmärretään muuta kuin pelkkää opinkappalekokoelmaa. Niin kauan kuin kristillisessä kirkossa on vähänkin henkeä ja elämää, se ei voi asettua nykyisen luonnontieteen kannalle. Moni tieteen harras ystävä – ollen samalla materialisti – riemuitsee ja tuntee ikään kuin suurta vahingoniloa siitä, että uudempi luonnontiede on pannut kirkon ahtaalle.

Ihminen on luonnontieteen mukaan nisäkkäiden luokkaan kuuluva eläin, joka pitkien ajanjaksojen kuluessa on kehittynyt aiemmista eläimistä – viimeksi apinasta – nykyiseen käskevään ja johtavaan asemaansa. Kirkon ystävät taas eivät tahtoisi luopua siitä vakaumuksestaan, että ihminen on "jumalan kuva", joskus erikoisella huolella aivan valmiiksi luotu, ollenkaan polveutumatta apinasta, vielä vähemmän alemmista eläimistä.

Ainoastaan yhdessä kohdassa ovat länsimainen luonnontiede ja kristillinen kirkko yksimieliset ihmiseen nähden. Luonnontiede opettaa, että ihminen eläinkunnan jäsenenä on ilmestynyt maapallolle paljon myöhemmin kuin kivi- ja kasvikunta ja että hän on kaikkein nuorin eläinsukulaisistaan. Kirkko taas opettaa, että jumala loi kaikki ensin valmiiksi ja viimeksi vasta ihmisen koko alempaa luontoa hallitsemaan. Jos luonnontiede ei lukisi ihmistä eläinkuntaan kuuluvaksi vaan tunnustaisi erikoisen luomistyön ihmiseen nähden, olisi se kirkon täydellinen ystävä.

Aikojen viisauden mukaan, jonka edustaja teosofia on nykyään, ihminen on paljon vanhempi kivi-, kasvi- ja muuta eläinkuntaa, johon hänen näkyväinen verhonsa eli fyysinen ruumiinsa kyllä kuuluu. Hän uskaltaa vakuuttaa: "Ennen kun nuo mahtavat vuoret olivat syntyneet, olin minä." Mutta erehdysten välttämiseksi on heti huomautettava, ettei äskeisessä lausunnossa tarkoitettu ihminen ole nykyajan ihmiseläin. Ihmisen nykyinen ruumis on kivikuntaa nuorempi samoin kuin nykyisen kasvi- ja eläinkunnan muinaisia esivanhempia. Mutta teosofian "ihminen" ei olekaan sama kuin nykyajan luonnontieteen ja kirkon. Hänellä on takanaan hirvittävän pitkä taival, jonka hän on kulkenut. Se yleisesti tunnustettu ja tunnettu tosiasia, että ihminen on älyllisesti kivi-, kasvi- ja muun eläinkunnan yläpuolella, on hänen pitkän ikänsä parhaana takeena. Äly syntyy pitkällisestä kokemuksesta. Jos siis ihmiskunnan yhteinen äly on suunnattomassa määrin korkeampi koko maapallon kivi-, kasvi- ja muun eläinkunnan älyä, niin ihmiskunnan on täytynyt olla tekemässä kokemuksia myös hirvittävän pitkiä aikoja ennen kun kivet, kasvit ja muut eläimet.

Tosiasia on se, että ne joukkomonadit eli -yksiöt, jotka nykyään ovat yksilöityneinä eri ihmisolentojen tajuntakeskuksiksi, ovat äärettömiä aikoja sitten kuuluneet "elottomaan" kivikuntaan. Onko siis ihminen kehittynyt kivestäkin eikä vain kasveista ja eläimistä? Ei suinkaan! Hän ei ole niistä kehittynyt vaan kulkenut näiden luomakuntien kautta.

Ihmisolentoa ymmärtääksemme meidän tulee ottaa huomioon, että hänen kehityksensä jakautuu kolmeen eri luokkaan, nimittäin henkiseen, fyysiseen ja järjenomaiseen. Henkinen kehitys on hengen laskeutumista aineeseen eli kirkollisella kielellä puhuen syntiin lankeamista. Ikielämän itsestään lähettämä elämänaalto muuttuu suunnattomalla kiertomatkallaan äärettömän monenlaisiksi muodoiksi. Voisimme sanoa, että tämä aalto on mahtava jumala, "isän olemuksen perikuva". Mutta mitä pitemmälle se jatkaa matkaansa, sitä enemmän se vieraantuu vanhasta, alkuperäisestä luonnostaan. Emme voi tässä käsitellä edes pääpiirteissään ihmishengen alaspäistä kulkua, koska se tehtävä kuuluu korkeimmille vihityille mestareille. Sanomme vain lyhyesti, että se elämänaalto, johon ihmiskunta on sellaisenaan kerran kuulunut, on äärettömän hitaasti – aikaa ihmistajunnan kannalta laskien – pukeutunut kivikuntaan. Ihmiskunnalla on siis "ennen vanhaan" ollut yhteinen kiviruumis samoin kuin nykyisellä kivikunnalla. Jos pidämme kivikuntaa luomiston alhaisimpana asteena, niin sanokaamme, että ihminen on lakkaamatta taantunut siihen asti, että "jumala oli muuttunut kiveksi".

Kivikunnasta lähtien on joukkomonadi eli -yksiö niin sanoaksemme jakautunut pienempiin ryhmiin muuttuen kasvikunnan eriasteisiksi sieluiksi. Nämä ovat taas jakautuneet vielä pienempiin eli eläinsieluihin. Useimmat nykyajan eläinyksilöt kuuluvat vielä henkisesti suureen joukkosieluun. Kokonaista kolme ihmiskuntaakin eli juurirotua on ollut pelkkiä eläimiä; vasta neljännessä jakautui eläinjoukkosielu yksilösieluiksi.

Ihminen – fyysinen ihminen – on siis pitkinä ajanjaksoina ollut pelkkä eläin. Hänen kolmenlaisesta kehitysmuodostaan voidaankin vain puhua nykyajan järki-ihmistä silmällä pitäen. Mutta selvää on, että nykyajan eläinkunta on niin sanoaksemme paljoa kaukaisempi osa äsken mainitusta elämänaallosta, koska se ei ole vielä ehtinyt ihmisen tasolle.

Neljännen juurirodun puolivälistä alkoi ihmisen järjenomainen kehitys, so. silloin oli ihmiseläin kehittynyt ruumiiltaan sellaiseksi, että sama jumalallinen elämä, joka tähän asti oli johtanut sen kehitystä alaspäin, saattoi nyt alkaa sitä yksilöllisenä elostaa ja johtaa ylöspäin eli "pelastamaan synnistä". Yhä täydellisempi fyysinen kehitys oli välttämätön, jotta tämä pelastustyö voitaisiin alkaa. "Kun hätä on suurimmillaan, on apu lähimmillään", sanoo sananlasku, joka tässä suhteessa on aivan paikallaan. Eläin on näet "alaspäisessä kaaressa" pitemmällä kuin kasvi ja kivi. Mistä syystä? Siitä, että eläinyksilöt voivat palvella itseään muiden kustannuksella enemmän kuin edelliset, ne ovat siis itsekkäämpiä. Mutta tämän "pahan" vastapaino tulee oikeaan aikaan. Jumalallinen elämä laskee järjen kipinän eläimeen, joka nyt saa "merkin otsaansa". Tässä tilassa on se merkillisessä epävarmuudessa. Se osaa suunnitella ja järkeillä, ja tämä kyky on niin sanoaksemme sillanrakennustyön alkamista aine- ja henkimaailman välillä.

Eikö suuri elämä ole ihmeellinen? Se sallii joukkoyksiöiden "langeta" yhä syvemmälle, hoitaen tätä mielellään lankeavaa joukkoa äärettömällä rakkaudella, mutta se ikään kuin aina kuiskaa sille suloisesti:

"Odota, lapseni! Vielä tulee sekin aika, jolloin saan sinut kuulemaan ääntäni. Kun voin istuttaa sinuun järjen kipinän, käännyt sinä sen valaisemana kysymään neuvoa minulta."

Ihmisen fyysinen kehitys kulki henkisen kanssa rinnan niin kauan kuin hän ruumiillaan eli fyysisessä maailmassa olematta vielä järkiolento. Siitä lähtien, jolloin järjen valo on ollut hänen oppaanaan, kulkee taas järjenomainen kehitys rinnan fyysisen kanssa. Mutta sen sijaan että fyysinen kehitys veti häntä ennen yhä alaspäin, vetää nyt järjenomainen kehitys häntä ylöspäin kohti henkistä heräämistä, joka on suhteellisesti yhtä suloista ja viehättävää kuin ennen oli henkisesti yhä syvempään uneen vaipuminen.

Kolmessa ensimmäisessä juurirodussa ihmisen kehitys kulki henkisesti alaspäin. Neljännessä hän pääsi tasapainotilaan, jossa – kuvaannollisesti puhuen – eläin ja jumala olivat tasaväkiset. Kolmessa viimeisessä juurirodussa kehittyy ihminen henkisesti ylöspäin. Fyysinen ruumis hienostuu, ja tulee yhä herkemmäksi ylempien elämänjärjestöjen väreilyille.

Jokainen juurirotu lisää ihmiselle yhden fyysisen aistimen. Ensimmäisen juurirodun ihmisellä – oikeammin ihmiseläimellä – oli ainoastaan kuulo; toisen juurirodun ihmisillä oli kuulo ja tunto, kolmannen kuulo, tunto ja näkö, neljännen kuulo, tunto, näkö ja maku. Tämän juurirodun ihmisillä, joihin Atlantis-kansa kuului, ei siis ollut ensinkään hajuaistia, joten he saattoivat elää sellaisessa hajussa, mikä kuolettaisi meidät.

Viides, kuudes ja seitsemäs juurirotu vievät ihmistä suunnattomasti eteenpäin. Viidennen juurirodun ihmisillä – joihin nykyajan kehittyneimmät tavalliset ihmiset kuuluvat – on viisi aistia. Hajuaisti kuuluu siis viidennen antimiin. Kuudes juurirotu antaa ihmiselle uuden aistimen lisää, ja se on astraalinen selvänäköisyys. Sen ajan ihmiset ovat siis kaikki "tietäjiä" siinä merkityksessä, että he tietävät asioita, joita ei nykyajan ihminen ollenkaan saa selville, koska häneltä puuttuu kuudes aisti. Nykyajan ihmisen aivoissa on pieni kohoke, jonka tieteellinen nimi on glandula pinealis, so. käpyrauhanen. Nimi johtuu siitä, että se muodoltaan muistuttaa pientä männynkäpyä. "Oppineet" eivät tiedä vielä lainkaan, mitä tällä pikkukävyllä "tehdään", mutta teosofit käsittävät, että siitä kehittyy kuudes aisti seuraavassa juurirodussa. Siitä tulee siis astraalinen sähköpatteri, joka on samalla sekä lähetys- että vastaanottokone. Nykyistä sähkölennätintä ei silloin tarvita, koska luonto antaa kullekin ihmiselle sellaisen välineen.

Seitsemäs juurirotu kehittää kaikista tavallisista ihmisistä adeptin. Se on kerrassaan suurenmoinen kehitysaste. Silloisella ihmisellä on seitsemän aistia. Viimeinen näistä, kuuden edellisen kruunu, on mentaalinen eli älynomainen selvänäköisyys. Ajatelkaamme, mikä mahtava olento onkaan sen ajan ihminen! Kuolemasta ei silloin puhuta mitään. Taivasmaailmassa olevat ihmiset nähdään yhtä hyvin kuin me nykyajan ihmiset nyt näemme ystävämme, jota katsomme kasvoista kasvoihin.

Kuinka erilainen onkaan ihminen teosofian kuin nykyisen länsimaisen tieteen kannalta! Viimeksi mainittu pitää häntä viisaana "seuraa rakastavana eläimenä"; teosofia väittää nykyajan ihmisen kuuluvan samalla kerralla seitsemään suureen luonnon valtakuntaan, vaikka tavallinen ihminen tässä lihasruumiissaan onkin vain tietoinen näistä valtakunnista kaikkein alimmasta, so. fyysisestä.

Kuinka erilainen onkaan ihmisen siveellisen elämän merkitys teosofian valossa kuin länsimaisen tieteen ja "jumaluusopin" kannalta! Viimeksi mainitut opetussuunnat väittävät ihmisen elävän yhden ainoan kerran tavallisena ihmisenä. Selvää on, että siveellisen elämän kantavuus tällaisen opetuksen kannalta on lyhyt. Jalo ja raaka elämä ovat samanarvoiset eläjälle itselleen materialistisen luonnontieteen mukaan, kun hän kerran on kuollut. Lyijynpala, jolla itsemurhaaja lävistää ohimonsa, päästää nykyisen länsimaisen sivistyksen mukaan hänet kaikesta siveellisestä tilinteosta. Kristillisen jumaluusopin mukaan se siirtää hänet ehdottoman muuttumattomuuden tilaan, sulkien häneltä kehityksen tien ja "armon oven" ikuisuudeksi. Tuo on ihmeoppia, joka on vierasta teosofialle. Tämä ei tunnusta mitään ihmettä olevan koko äärettömässä elämässä vaan loppumatonta, hidasta tilanmuutosta.

Useat länsimaiset kielet ovat lainanneet sanskritista sen sanan, joka näissä kielissä nyt merkitsee "ihminen". Tämä sana on man, ja se merkitsee "ajattelija". Romaanisissa kielissä taas johdetaan "ihminen" latinalaisesta "homo"-sanasta, joka merkitsee "maa". Mutta melkein kaikissa eurooppalaisissa kielissä esiintyy latinan "humanus"-sanasta lainattu muoto. "Humaaninen" – ihmisellinen – olento kuuluu siis olemukseltaan sekä maahan että ajatusmaailmaan. Ajattelija – man – ei kuulu maahan; se vetäytyy omalle tasolleen ruumiin kuoltua.

Näyttää siltä, että suomenkielen "ihminen" on myös sanskritilaista juurta. "Ihminen"-sanassa ovat juuriäänteinä mn. "Ih" voi olla samanlainen alkuliite eli prefiksi kuin hu latinan "humanus"-sanassa. Kun m:n ja n:n väliin pannaan a, saadaan man.

Tämä todellinen ajattelija, joka on antanut persoonallisellekin ihmiselle nimen, syntyy jälleen, kunnes se on kyllästytetty sillä kokemuksella, mikä persoonallisesta olemassaolosta voidaan saada jälleensyntymisketjussa kiinni ollessaan, on "ajattelija" karman lain alainen, so. sen täytyy tehdä tiliä vaelluksestaan aineen maailmoissa.

Avaruuden elämässä on lukemattomia kehitysjärjestöjä, jotka kaikki ovat toisiinsa rengastettuina. Kun se yksilöllinen elämänpesäke, jonka me tunnemme ihmisajattelijana, on suorittanut koko järjestönsä "oppijakson", siirretään se ylempään kehitysjärjestöön. Sellaisiin ylhäisiin järjestöihin kuuluvia, entisiä ihmisiä ovat ne mahtavat jumalat, jotka eriasteisina johtavat nykyistä aurinkokuntaamme. Maapallon nykyisen ihmisen kutsumus on aikanaan kohota samalle asteelle. "Uskolliselle palvelijalle", joka hoitaa hyvin tehtävänsä, annetaan kehitysjärjestön vaihteessa yhä suurempi hallitusvalta.

4. ELÄINKUNTA

Kuten edellisessä luvussa huomautettiin, ovat kristillinen kirkko ja länsimainen luonnontiede samanmielisiä siinä suhteessa, että ihminen on kaikkein nuorin maapallon kolmen luontokunnan eläjistä. Mutta niiden yksimielisyys menee vielä pitemmälle. Ne pitävät eläimiä sellaisinaan ihmisiä alempina olentoina. Kristillisestä kirkosta olisi "jumalanpilkkaa" se väite, että maapallon nykyisistä eläimistä joskus tulee ihmisiä. "Darwinistit" kyllä uskovat sellaisen mahdollisuuden, mutta heidän suurempi oikeudentuntonsa eläimille ei ole ollenkaan järkevämpi – ihmisellisestä puhumattakaan – kun otetaan huomioon se tosiasia, ettei heidän kehitysoppinsa osaa tarjota minkäänlaista hyvitystä alennustilaa, sortoa ja julmuutta kärsiville eläimille eikä rangaistusta ihmisille, jotka kohtelevat eläimiä huonosti. Jos näet "darwinisti" uskookin nykyajan koti-eläimistä tulevan ihmisiä läheisemmässä tulevaisuudessa kuin muista, niin ei tällainen usko ole mitään oikeuden jakoa. Mitä hyvitystä saavat esimerkiksi nykyajan teuraseläimet ja usein kovaa rääkkäystä kärsivät kuormajuhdat tämän kehitysopin mukaan? Olisiko ihmisenä oleminen itsestään suurempi etu kuin eläimenä oleminen? Ja jos niin olisi laita, miten saisi nykyään vääryyttä kärsivä koti-eläin hyvitystä siinä tulevaisuudessa, jossa tämän eläinlajin yksilöt ovat ihmisinä?

Entä nykyajan ihmisten jälkeläiset? Mitä heistä tulee siinä tulevaisuudessa, jossa meidän ajan kotieläimet ovat ihmisiä? Siihen kysymykseen ei darwinismi osaa vastata. Jos se edellyttää nykyisen ihmiskunnan kuolevan sukupuuttoon ja siten väistyvän eläimistä kasvavien ihmisten tieltä, on sen kehitysoppi järjetön. Silloin olisi todellakin olemassa joko mahdoton mahdollisuus tai mahdollinen mahdottomuus "kyllästyä elämään". Ja sen kehitysopin mukaan olisi ihminen korkein mahdollinen olento. Siihen asti kehityttäisiin kivestä, kasvista ja eläimestä ja nyt oltaisiin kehityksen päässä!

Luin kerran eräästä vanhasta "rukouskirjasta" seuraavan lauseen: "Minä kiitän sinua, jumala, ettet ole luonut minua julmaksi leijonaksi vaan ihmiseksi, omaksi kuvaksesi, jolla on jumalan lapsen oikeus ja iankaikkisen elämän toivo."

Tästä lauseesta kuvastuu niin selvänä hyvän kristityn käsitys eläinten asemasta, tehtävästä ja kohtalosta. Ne on tämän käsityksen mukaan "asetettu" ihmisten ruuaksi, vetojuhdiksi, huviksi ja ties miksi kaikeksi. Lukemaan opettelevat lapset saavat lukukirjasta esimerkiksi tietää, minkälaisia ansioluetteloja eri eläimet kertovat omasta suvustaan "eläinten kuninkaalle" jalopeuralle. Härkä esimerkiksi sanoo ihmisen saavan sen lihasta maukasta ja voimakasta ruokaa, talista kynttilöitä, nahasta kenkiä ym. Lehmä sanoo antavansa ihmiselle maitonsa, josta valmistetaan voita ja juustoa. Lammas sanoo antavansa ihmiselle villansa, lihassa ja nahkansa.

Tuollaisten sanojen paneminen eläinten suuhun on julmaa vääristelyä. Yhtä hyvin voisi nykyistä sotalaitosta silmällä pitäen panna kansan voimakkaiden nuorten miesten suuhun sanat: "Vanhempamme opettavat meitä kuuliaisiksi, ruokkivat ja vaatettavat meitä sekä pitävät huolta terveydestämme, että me miehiksi tultuamme olisimme kelvollisia sotaan vietäväksi, että sotatantereella silvotut ruumiimme saataisiin laahata suuriin yhteishautoihin, joille aikojen kuluessa kasvaisi vihanta nurmi siitä voimakkaasta lannasta, jota mätänevät ruumiimme ovat, ja että vallanpitäjät saisivat kunniaa ja mainetta verellämme yhä suurempaan valtaan päästyään sekä enemmän varoja tuhlaavan elämän viettämiseen siitä, että me ennen kuolemistamme lävistämme luodilla niin monen nuoren miehen terveen rinnan."

Lukemisen ensi alkeina sopisi pojille opettaa tällaista hyötyperustetta yhtä hyvin kuin panna härkien ja lammasten puhumattomaan suuhun kehumista siitä hyödystä, jota ne väkisin pannaan tekemään ihmiselle.

Eläimet eivät ole ihmisen mielivaltaisesti pitämiä työkaluja eivätkä raaka-ainetta, jota hän vain saisi hyödyntää. Päinvastoin ne ovat hänen nuorempia veljiään ja sisariaan, joita hänen – jos mielii elää niiden lähellä – on hoidettava ja kasvatettava niiden oman hyödyn kannalta. Jos ihmiset ymmärtäisivät suhteensa eläinkuntaan, he eivät saisi ollenkaan pitää ns. kotieläimiä vaan lähestyä luonnon vapaudessa olevia eläimiä vilpittöminä ja rehellisinä ystävinä. Vasta silloin kun nämä kiitollisuudesta palvelisivat ihmistä ja alistuisivat ihmiselle, hän saisi ottaa sen vastaan, mutta silloinkin hänen olisi pidettävä silmällä yksinomaan eläinten omaa hyötyä.

Nykyajan sivistyskansat luovat surkeata karmaa sillä kaksinaamaisuudellaan, jota he osoittavat kotieläimilleen. Eläimiä petetään suorastaan sillä näennäisellä hyväntahtoisuudella, jota niille ihmisen hyödyn takia osoitetaan. Sikoja ihminen ruokkii yksinomaan sen tähden, että hän saisi tappaa ne. Nautakarjaa hoidetaan sen tähden, että ihminen saisi lehmistä maitoa. Mutta kun lehmä alkaa lypsää huonosti tai tulee vanhaksi, sen kurkkuun viilletään puukolla. Kun hevonen on uhrannut parhaat voimansa ihmisen palveluksessa, se ammutaan kuoliaaksi. Sellaista kiitollisuutta osoittaa "sivistynyt" ihminen nuoremmille sukulaisilleen, jotka on "kutsuttu" samaan suureen jumalalliseen aikakaudellisen elämän perintöön ja jotka ovat saman ylhäisen isän lapsia kuin hänkin!

Jos se raamatunpaikka on totta, joka sanoo, ettei "yhdessäkään murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä", niin on se totta niihin ihmisiinkin nähden, jotka tappavat tai sallivat muiden tappaa eläimiä heidän puolestaan. Ihminen uskottelee olevansa "jumalan kuva" mutta julkeaa ottaa eläinsukulaisiltaan hengen. Näin tehdessään hän on murhaaja, jossa aikakaudellinen – aioninen – elämä ei ole pysyvää, so. hän ei voi itsetietoisena tajuntakeskuksena toimia pitempinä kehitysjaksoina. Puolueeton luonto pitää hänet henkisesti sokeana ja pidättää häneltä jumalallisen itsehallinto-oikeuden sen tähden, että hän on tahrannut kätensä viattomalla verellä. Taivasmaailmaan sellainenkin ihminen pääsee, mutta suuri erehdys olisi luulla, että tämä olisi "aioninen" elämä. Iankaikkisella eli aionisella elämällä ymmärretään himmenemätöntä, keskeymätöntä itsetietoisuutta, joka jatkuu manvantarasta toiseen.

Vai eikö niin ole laita? Tosiasia jälleensyntymisestä tuntuu länsimaisista "kultuuri-ihmisistä" yleensä hulluudelta. Miksi? Sen tähden, että heidän itsetietoisuutensa ei ulotu syntymän taakse. Heistä tuntuu siltä kuin he olisivat astuneet ulos läpipääsemättömästä pimeydestä, kun he koettavat muistossaan siirtyä niin lähelle fyysistä syntymäänsä kuin mahdollista. Ja kun he itse ovat "hulluja" tässä asiassa, niin he luulevat jälleensyntymistäkin hulluudeksi.

Kristillinen kirkko tunnustaa murhaksi ainoastaan sellaisen teon, että ihminen tahallaan, omasta aloitteestaan tappaa toisen ihmisen. Mutta tällaisellekin murhaajalle lupaa se "iankaikkisen
elämän", kun hän vain sanoo katuvansa. Mitään erityisiä, pitkäaikaisia puhdistusmenoja ei edes tarvita.

Niin ei ole "pakanoiden" laita. Ainoastaan sellaiset "luonnonkansat", joissa ei jumalallinen elämä vielä ole kehittänyt tekojen siveellistä lajittelukykyä, voivat murhaamasta päästyään olla aivan huolettomia. Mutta kansoissa, joissa tämä kyky on jo kehittynyt, pidetään verenvuodatusta, vaikka se tapahtuu välttämättömässä itsepuolustuksessakin – ja sellaiseen kristityt lukevat eläinten teurastamisen (se on heistä itsesäilytysvietin käskemää) –, niin saastuttavana, ettei pyhinä pidettyjä esineitäkään saa koskettaa se, joka on hiljattain verta vuodattanut, jos ei hän erityisillä mielenhartautta synnyttävillä juhlamenoilla puhdista itseään eli peseydy "elävässä virrassa".

Kun Aineias pakeni palavasta Troijasta, jossa hän puolustaessaan vaimoaan, lastaan ja vanhaa isäänsä oli tahtomattaan vuodattanut verta, sanoi hän isälleen:

"Tu, genitor, cape sacra manu patriosque Penates; me, bello e tanto digressum et caede recenti attrectare nefas, donee me flumine vivo abluero." (Virgil. Aen. Lib. II.) [Pidä sinä, isä, kädessäsi pyhät esineet ja isiltä perityt kotijumalat; minun, joka olen tullut sellaisesta sodasta ja tuoreesta murhasta, ei ole lupa niihin koskea ennen kun olen peseytynyt elävässä virrassa.]

Tämäkin kohta selitetään nykyään materialismin hengessä. Sanotaan, että "elävä virta" on sama kuin "juokseva vesi". Mutta niin ei ole laita. Koko Virgiliuksen runokokoelma on salaoppia, samanlaista kuin suomalaisten Kalevala. "Elävä virta" on sisäisen mielentilan muutos.

Elämä on pyhää, se on "elävän jumalan temppeli". Ihmisellä ei ole oikeutta tappaa mitään eläintä, koska hän ei yksinään voi elävää olentoa valmistaakaan. Tappaessaan joutuu hän luonnolle sellaiseen velkaan, jonka maksaminen kestää niin kauan että saastutettu "temppeli" on hänen kustannuksellaan puhdistettu.

Tähän tahtoisi moni huomauttaa, että kasvitkin ovat eläviä olentoja, ja ettei niitäkään saa tappaa ihmisen ruuaksi, joten, jos tällaista siveellisyysoppia seurattaisiin, saataisiin olla ihan syömättä ja kuolla nälkään.

Kyllä kasvit ovat eläviä olentoja, mutta jos saisimme katsoa ilmenneen elämän rakennetta salaisen opin suurempien mysteerioitten valossa, tulisimme tietämään, ettei luonto ollenkaan rankase nykyisellä kehitysasteella olevaa ihmistä kasvielimistön tappamisesta eläinelimistön ravinnoksi vaan että kasvien päinvastoin on käsketty palvella eläinkuntaa sillä tavalla. Tässä näet on suuri transmutatio- eli muuttumislain salaisuus. Kasviaineen atomiväreily seuraa aivan toista lakia kuin eläinaineen.

Hindut, jotka luonnostaan ovat maapallon nykyinen pyhin kansa, tietävät vaistomaisesti tämän tosiasian. Sen tähden eivät he tapa mitään eläintä. He hellivät kaikkia eläimiä niiden itsensä tähden.

Tähän voi taas joku huomauttaa, että he tekevät niin taikauskoisuudesta, kun pelkäävät jonkun kuolleen omaisensa sielun asuvan missä eläimessä tahansa. Vaikka niinkin olisi laita, on sittenkin parempi, että he välttävät murhaa harhaan joutuneessa jälleensyntymisopin käsittämisessä kuin että he kristittyjen tavalla raatelisi eläinkuntaa ollen varmoja oikeutuksestaan.

Madame Blavatsky kertoo Intiassa tavanneensa eläinsairaaloita, joissa oli potilaita vioittuneesta sääskestä puujalkaiseen norsuun asti. Hän sanoo nähneensä sairaan tiikerin loikoilevan riisipuurokupin vieressä. Tämä petoeläin söi kasviruokaa ennemmin kuin kuoli nälkään. Se väite, ettei tiikeri elä ilman veristä lihaa, ei siis pidä paikkaansa.

Euroopassa ja muuallakin länsimaissa hoidetaan eläimiä sairaaloissa, mutta ainoastaan kotieläimiä, joista ihmisellä on "hyötyä". Eläinten omasta hyödystä ei välitetä.

Joku tahtonee ihmetellen kysyä, uskovatko teosofitkin erityiseen, ihmistä koskevaan luomistyöhön. Puhuttiinhan edellisessä luvussa siitä, kuinka yksi uusi aisti kehittyy kunkin uuden juurirodun mukana. "Ylemmillä eläimillä", huomautettaneen, on kuulo, näkö, tunto, maku ja haju aivan kuin ihmisilläkin. Kuuluvatko nämä eläimet siis viidenteen juurirotuun? Jos niin on laita, niin mikä erottaa ne ihmisistä?"

Vastaus: Ne viisi aistia, mitkä nykyajan ihmisellä on, eivät tee hänestä ihmistä. Toisin sanoen: hän ei ole ihminen sen tähden, että hänellä on nämä aistit. Päinvastoin nykyajan villieläimilläkin on jo kuudes aistin eli vainu, jonka avulla ne löytävät toisensa jälkiä haistamalla. Koira, vaikka kotieläimenä on niin kauan ollut ihmisen hoteissa, löytää isäntänsä, kun se haistelee tämän jälkiä, vaikka ei ihminen sellaisia merkkejä – esimerkiksi kuivalla kalliolla – ollenkaan huomaa. Samanlainen vainu on esimerkiksi nautaeläimillä. "Villikansoilla", kuten Australian alkuperäiskansoilla on myös sellainen vainu.

Nyt on huomattava, että kunkin eri ihmisjuurirodun mukana syntyy eläimiä, jotka fyysisesti ovat hyvin lähellä tämän rodun ihmisiä. Silloin kun ensimmäinen ihmisjuurirotu eli maapallolla, oli eläimiä, joilla oli sama ainoa aisti kuin ihmisilläkin eli kuulo. Jokaisen uuden juurirodun mukana saivat ihmisen kanssa elävät eläimetkin aistin lisää. Jälleensyntyvä joukkoeläinsielu kehitti eläinyksilöjä vastaavalla tavalla. Mutta syy, miksi eivät viidellä aistimella varustetut eläimet nyt ole ihmisiä, on se, ettei niiden aivorakenne ole kulkenut rinnan ihmisen aivorakenteen kehityksen kanssa. Tämä seikka taas johtuu siitä, että ne monadit eli yksiöt, jotka esiintyvät eläinten joukkosieluina, ovat nuorempia kuin ihmisyksilömonadit. Eläinten ja ihmisten välinen erotus on siis ajan kysymys.

Viidellä aistilla varustettu eläin ei aisti samalla tuloksella kuin ihminen. Erotus on sama kuin lapsella ja täysikasvuisella ihmisellä. Edellisellä on samat aistit kuin jälkimmäisellä, mutta ei lapsi sittenkään vie ulkomaailmasta aivoihinsa samanlaista kuvaa kuin täysi-ikäinen ihminen. Mutta lapsi kehittyy täysi-ihmiseksi paljoa lyhyemmässä ajassa kuin nykyajan etevimmästäkään kotieläimestä tulee ihmistä. Koko salaisuus on siinä, että ihminen on yksilö, kun taas eläin on joukkosielun työkalu. Eläimen henkinen työkyky on siitä syystä äärettömän hidas. Mutta asianlaita muuttuu silloin kun nykyajan ihmistä lähinnä olevat eläimet seuraavassa manvantarassa nousevat asteen ylemmäksi, kehittyen yksilöiksi.

Eläinten henkisen kehityksen hitautta korvaa niiden nopea fyysinen kehitys. Mitä alhaisempi eläin on, sitä pikemmin se tulee fyysisesti täysikasvuiseksi. Ihmislapsi opettelee vasta kävelemään silloin kun esimerkiksi yhtä vanha koira jo on täysikasvuinen.

Nisäkkäiden luokka on henkisessä kehityksessä ihmistä lähinnä. Ihminenkin kuuluu nisäkkäisiin fyysisesti, mutta hänessä on jotakin muuta fyysisen nisäkkyyden lisänä: hän on tietoinen tajuntakeskus, yksilö. Kun taas mennään nisäkkäitä alempiin eläinluokkiin, huomataan aistienkin toimintakyky heikommaksi. Linnuilla ei tunnu olevan hajuaistia; näkö ja kuulo ovat tarkkoja; tunto on hyvä, maku heikompi. Matelijoilla ei ole hajuaistia enempää kuin makuakaan; niillä on vain kuulo, tunto ja näkö. Sammakoilla on kuulo, tunto ja näkö; viimeksi mainittu tuntuu kuitenkin olevan heikko. Sammakko ei välitä, vaikka sitä lähestyy uhkaavasti, kunhan ei vain koske siihen. Mausta ja hajusta ei ole puhettakaan. Kaloilla on tarkka kuulo. Niillä on kyllä silmät ja siis myös näkö, mutta tämä tuntuu olevan hyvin heikko. Rannan ruohikossa makaavan hauen turvan eteen saa pistää kepin, eikä se säikähdä, kun se ei vain kuule mitään rasahdusta.

Tuntuu siis siltä kuin meidän viittä eläinluokkaa sopisi verrata viiteen ihmisjuurirotuun aistien ja niiden toimintakyvyn suhteen.

Nykyisen manvantaran nisäkkäistä kehittyy seuraavassa manvantarassa nykyisen viidennen ihmisrodun tasalla olevia ihmisiä samalla kun kukin alempi eläinluokka siirtyy korkeammalle. Ne eivät saa lisäaisteja, vaan kaikki viisi aistia aistivat tietoisesti muuttuneen aivorakenteen johdolla. Nykyajankin ihmiset, jotka kuuluvat viidenteen juurirotuun, aistivat eri tavalla tai paremmin sanoen kääntävät aistimuksensa sisällön erilaiseksi hengenkieleksi siinä salaperäisessä ihmisolennon keskuksessa, jota voisimme kutsua korkeamman minän ajoittaiseksi vierailupaikaksi. Tämä aistimuksen sisällön erilaisuus riippuu eri yksilöjen eri iästä eli henkisestä kehityksestä. Kuten siis olemme nähneet, eläimet ovat ihmisten "rintaperillisiä", odottaen vain sitä aikaa, jona nykyiset ihmiset luovuttavat maapallon taloudenhoidon niille, aikaa, jona nämä ihmiset ovat kasvaneet irti nykyisistä pikkumaisuuksistaan ja persoonallisista pyyteistään sekä kypsyneet suurempaan ja täydellisempään työhön, jonka tekijöinä he ovat lähempänä syyttömän syyn, ehdottoman itsen siunattua olemusta.

Kohdelkaamme siis eläinkuntaa samalla hellyydellä kuin omia lapsiamme, jotka tultuaan täysi-ikäisiksi ottavat harteilleen saman huolen ja vastuullisuuden taakan, jota me nyt kannamme.

5. KASVIKUNTA

Maapallonkin elämä on paljon monipuolisempi teosofian kuin nykyään tunnetun tieteen valossa, eikä ihmekään, koska tiede käsittelee ainoastaan sille tuntemattomien syiden seurauksia, kun taas teosofia tyhjentämättömine apulähteineen pääsee tai ainakin edellyttää pääsevänsä juuri syiden perille.

Kasvikunta on äärettömän monipuolinen, tarjoten koko eläinkunnalle fyysisen elämisen ehdot. Vaikka näet eläinkunnan melkoinen osa viettää sellaista itsensä rankaisevaa loiselämää, että syö omaa sukuaan, toisia eläimiä, niin pysyy kuitenkin tosiasiana se väite, että kasvikunta muodollisesti elättää koko eläinkunnan, koska petoeläinten ja ihmisten ruoakseen käyttämät eläimet – kun sarjassa mennään pitemmälle – elävät yksinomaan kasvisravinnosta.

Minkälaisen sulouden ja riemun tunteen herättääkään ihmisrinnassa rehevä kasvillisuus! Aarniometsä vetää ihmistä luokseen salaperäisellä lumousvoimalla. Lauhkeidenkin vyöhykkeitten synkät, tiheät metsät ovat kuin terveellistä palsamia haaveilevalle ihmislapselle. Mistä syystä? Puhukoon tunne omaa voimakasta kieltään. Ahdistettu sydän, joka on taipuisa etsimään lohdutusta näkymättömästä maailmasta, menee mielellään sakeaan metsään, sillä se tuntee siellä olevansa viattomuuden keskellä. Puiden latvoissa humiseva tuuli puhuu hänelle kieltä, jota hän hyvin ymmärtää. Se kieli puhuu kaikkeuden ikuisesta sopusoinnusta ja keskeytymättömästä rauhasta.

Hurmaavan riemun tunne täyttää mielen, kun kesäaamuna istuu pohjolan kukkanurmella. Mikä lumoava viehkeys, kun köyhä, jolla ei "itsellään ole" jalan leveyttä maata, saa joskus luvan astua rikkaan puutarhaan, jossa kukkivat hedelmäpuut ja marjapensaat henkivät suloista tuoksuaan!

Niin tärkeää osaa näyttelee kasvikunta ihmisten elämässä, että he ovat alkaneet kutsua sitä "luonnoksi". Kun pieni ihmisryhmä on vetäytynyt pois meluisasta kaupunkielämästä tai tiiviisti rakennetusta maalaiskylästä metsään, niityn reunaan, järven rantaan tai jylhään kivilouhikkoon, niin huomauttaa joku joukosta: "Nyt saadaan olla luonnonhelmassa."

Tuntuu siis siltä kuin tavallinen meluisa, jokapäiväinen elämä ei kuuluisikaan luontoon.

Kasvikunnan synnyttämä viattomuuden tunne juuri on se lumous, joka vaikuttaa niin valtavasti tavalliseen ihmiseen. Kasvikuntaan on kätketty kaikkeuden luonnon suuri salaisuus: viattomuus, vaarattomuus, täydellinen turvallisuus, rauha ja lepo. Kasvikunta on kaiken muun elollisuuden suojelija ja voimassapitäjä.

Me ihmiset olemme tottuneet luokittelemaan muodollista elämää, mutta tällainen luokitus joutuu usein ristiriitaan sen hyötyperusteen kanssa, jota se on selvittävinään. Niinpä pidämme eläinkuntaa koko joukon etevämpänä ja kehityksessä ylempänä kasvikuntaa. Mutta kukkaisluonto hymyilee meidän hyödyllisyyskäsitykselle. Kasvikunta on eläinkuntaa paljon etevämpi siinä ominaisuudessa, jota kutsumme "käytännölliseksi hyvyydeksi". Se antaa paljon enemmän kuin eläinkunta ja ottaa hyvin vähän takaisin. Sekin vähä, minkä se anteliaisuutensa vastineeksi ottaa, on eläinkunnalle aivan kelvotonta, vieläpä hengenvaarallista jätettä.

Kasvikunnassa tapahtuvat maapallomme elämän suurimmat ihmeet. Mitä inhottavin mätänemistila muutetaan mitä suloisimmaksi tuoksuksi, voimaa antavaksi viljaksi ja mehukkaiksi hedelmiksi. Ja tämä ihmetyö tapahtuu muutamassa kuukaudessa, parhaimpinakin pidettyjen kemistien voimatta lainkaan seurata sen tapahtumista!

Hyvien materialistien ei tarvitse vaatia teosofeja todistamaan asioita, joita he pitävät ihmeinä. Todistakoot ensin itse, mikä on ja missä piilee se voima, joka muuttaa mätänevät sekä kasvi- että eläinjätteet viljaksi ja hedelmiksi.

Tarkastellaan vähän lähemmin kasvikunnan viattomuuden syitä. Miksi mahtavia palmupuita, rautatammia ja suuria honkia ei tarvitse pelätä, vaikka niitä voitaisiin pitää kasvikunnan kuninkaina? Vastaus on olevinaan hyvin lähellä ja kuuluisi: "Sen tähden, etteivät ne pääse liikkumaan vaan ovat tuomitut koko ikänsä seisomaan samassa paikassa." Tämän lisäksi joku voisi huomauttaa, että etelän maissa on olemassa eräs puu, joka pyydystää pieniä eläimiä, kuten pikkulintuja ja hyönteisiä ravinnokseen, vaikka se ottaa juurillaan maastakin ravintoa, ja että meillä Suomessakin on kasveja, jotka pyydystävät pieniä hyönteisiä ravinnokseen.

Tämä vastaus ja nämä lisähuomautukset eivät kuitenkaan ole läheskään tyydyttäviä. Kasvikunnan viattomuus ja rauhallisuus johtuu siitä tosiasiasta, että kasvisielu ei ole päässyt alaspäisessä kaaressa niin pitkälle kuin eläinsielu. Se ei ole siis vielä vieraantunut epäitsekkyyden jumalallisesta olemuksesta niin pitkälle kuin viimeksi mainittu. Vaikka nykyinen luonnontiede lukee kasvikunnan alempaan luokkaan kuin eläinkunnan, on se aikojen viisausopin eli teosofian valossa tarkasteltuna suuressa määrin eläinkuntaa ylempänä. On näet huomattava, ettei kivikunta suinkaan ole alaspäisen kaaren alin porrasaskelma eli "syntiinlankeemuksen" syvin kuilu. Alaspäisen kaaren elämä on alimmillaan vasta persoonallisissa olennoissa, jotka käyttävät "kylmää" järkeä yksinomaan itsensä ja lähimmän ympäristönsä ruumiilliseksi mukavuudeksi. Sellaisia olentoja ovat nykyajan "kulttuuri-ihmiseläimet", jollaisiksi täytyy kutsua ihmisiä, jotka eivät ollenkaan valitse keinoja oman hyötynsä valvomisessa. Mutta kun alennustila on pahimmillaan, on pelastuskin lähinnä. Tällainen ihmiseläin ei saa enää suloisessa rauhassa raadella. Sen raateluhalua ehkäisevät ja heikentävät sen oma, alussa hyvin häveliäs, vaatimaton ja ujo sisäinen vartija – omatunto, sekä ympäristö. Mutta se pelkkä mekaaninen voima, joka on nykyajan ihmisellä käytössä, pitää hänet – jos sen toimintaa ei suunnata toisaalle – jumalallisesta epäitsekkyydestä paljon kauempana kuin alemmat eläimet, kasveista puhumattakaan.

Kasvit ovat viattomuuden tilassa juuri siitä syystä, etteivät ne vielä ole joutuneet ehdonalaisen vapauden monenlaisiin kiusauksiin. Suuren luonnon taloudenhoito on järjestetty ihmeellisen viisaasti. Jokaista pienintäkin vapaata etua vastaa houkutus väärinkäyttöön. Kasveilla ei ole tällaista houkutusta. Niiden täytyy tyytyä hankkimaan ravintonsa omalla syntymäpaikallaan. Ne eivät siis "elämäntaistelussa" voi työntää tieltään toisiansa yhtä helposti kuin eläimet.

Juuri se tosiasia, ettei kasvien tarvitse toisten kustannuksella turvata olemassaoloaan, tekee ne viattomiksi ja vaarattomiksi.

Miltei kaikki kasvikunnan oliot on varustettu puolustusaseilla. Mutta kasvien ja eläinten välinen erotus on suuri siinäkin suhteessa, että vaaran uhatessa edelliset ainoastaan puolustautuvat, kun taas jälkimmäiset saattavat toisia vaaraan ja käyvät hyökkäyssotaakin. Elämän siveellinen merkitys muuttuu suuressa määrässä juuri siitä tarpeesta lähtien, että eläjän olemus vaatii sitä hyökkäämään muiden kimppuun. Ravintoa hankkiakseen petoeläimetkin vain tappavat toisia eläimiä, eikä niillä ole mitään "pahaa" tarkoitusta. Mutta se kauhu ja tuska, jota niiden uhrit tuntevat, saattaa ne "kirouksen" alaisiksi. Kuolemantuskissa huutavat ja vääntelevät eläimet saattavat herkän astraaliaineen kiihkeään väreilyyn, eikä tämä väreily suinkaan ole yhdentekevää. Päinvastoin siten muodostuu kaikenlaisia "näkymättömiä" olioita, joiden olemassaolo tarkoittaa häirityn tasapainotilan entiselleen saattamista.

Petoeläin pelkää kuten ihminenkin, joka on murhaaja. Murhaaja on peloissaan, olkoon se sitten eläin tai ihminen.

Kasvisravinnon siveellinen merkitys johtuu juuri kasvikunnan viattomuudesta ja epäitsekkyydestä. Mitä puhtaampaa ravinto on, sitä suurempi mahdollisuus on ruumiilla toimia hengen käyttövälineenä.

Tiedetään hyvin, miten Raamatun kirjaimeen luottavat kirkkokristityt puolustavat lihansyömistä ihmiselle luvallisena. Heistä voi sanoa Paavalin tavalla, että he selittävät "kirjoituksia omaksi turmiokseen". He näet vetoavat tappamista ja lihansyöntiä puolustaakseen Raamattuun, josta tietysti voi saada näennäistä tukea minkälaiselle teolle tahansa. Tällaiset kristityt vetoavat ensiksikin Pietarin näkyyn (Ap. t. 10: 11-16) ja väittävät, että heillä on täysi oikeus tappaa ja syödä eläimiä, koska kerran Jumala käski oman palvelijana Pietarin "nousta, tappaa ja syödä". Sitten he vetoavat niihin raamatunpaikkoihin (Matt. 15:11 ym.), joissa Jeesuksen sanotaan opettavan, ettei "ihmistä saastuta se, mikä suusta menee sisälle vaan se, mikä suusta tulee ulos". Mutta selvää on, että mainitut raamatunpaikat ovat vertauskuvakieltä ja ettei niillä ole tekemistä minkäänlaisten ruumiinravinto-ohjeiden kanssa. Jos mestari Jeesuksesta olisi ollut yhdentekevää, mitä vatsaan syydetään, ei hänen "edelläkävijänä" Johannes Kastajan syntymää ennustettaessa olisi tarvinnut sanoa: "Voita ja hunajaa hän syö, tietääkseen hylätä pahan ja valita hyvän."

Sanotaanhan mainituissa raamatunpaikoissa selvästi, että Jeesuksenoppilaat pyysivät mestarinsa selittämään tämän vertauksen. Mutta itse selityskin on uusi vertauskuva, joka kaipaa selitystä. Kaikissa niissä raamatunpaikoissa, jotka ovat syvällisiä vertauskuvia, lausutaan näin kuuluva kehotus "jolla on korvat kuulla, se kuulkoon", so. joka voi käsittää tällaisten jokapäiväisestä elämästä otettujen asioiden sisäisen merkityksen, tutkikoon sitä hengen valossa. Ja tämä kehotus annetaan juuri nyt, kun on puhe ravinnosta, joka menee "suusta sisälle"!

Kyllä ihmiset tietysti "saavat" tappaa ja syödä eläimiä kuten pedotkin, mutta he saavat myös vastata tekonsa seurauksista. Sen ihmisen, joka tahtoo ruumiinsa puhdistaa, on käytettävä yksinomaan kasvisravintoa juuri sen tähden, että kasvit ovat puhtaimpia ravintoaineita. Niiden puhtaus johtuu, kuten jo on sanottu, epäitsekkyyden viattomuudesta. Elinvoima (praana) antaa eloisuuden koko ilmennystilassa olevalle luonnolle, mutta mitä voimakkaampi elinvoiman käytettävänä oleva himoruumis on, sitä vaarallisemmaksi sama elinvoima tulee henkiselle kehitykselle. Luontoa on pidettävä tasapainossa luonnolla. Kun himoruumis on voimakas, rientää se sitä nopeammin häviötään kohti.

Kun eläimellistä elinvoimaa siirretään ihmisruumiiseen, pidetään tämä kiihkeässä, häviötä jouduttavassa väreilytilassa. Se on alttiina kaikenlaisille taudeille. Mutta kun elinvoimaa johdetaan ihmisruumiiseen kasvisoluista, ei tapahdu mitään äkkinäistä yllätystä vaan alkaa terveellinen prosessi, jonka tuloksena on kasvikunnan muuttuminen eläinkunnaksi.

Tämän kirjoittaja ei ole saanut tietoonsa ainoatakaan tapausta, joka osoittaisi, että yksinomaan kasvisravintoa käyttävä ihminen olisi kuollut sydänkohtaukseen tai aivohalvaukseen, syöpään tai keuhkotautiin eikä toistaiseksi – kunnes saa päinvastaisia todistuksia – usko sellaiseen mahdollisuuteen. Niiden sairauksien syyt ovat syvemmällä kuin nykyinen lääketiede osaa aavistaakaan, ja syyt ovat lyhyesti sanoen vierasten elinvoimien yhteentörmäyksessä. Taudit ovat vain ulkopuolisia ilmauksia, jotka todistavat, että potilaan elinvoimakeskus on joutunut häiriötilaan.

Voidaan väittää, että kasvikunta tarjoaa koko joukon huumaavia nautintoaineita ja että väkeviä myrkkyjä saadaan kasveista. Esimerkiksi alkoholi, oopiumi ja nikotiini ovat kasvikunnan tuotteita. Mutta tässäkin suhteessa on kasvikunnan moraali – jos sellaista sopii puhua – paljon suorempi ja avoimempi kuin eläinkunnan. Se ei näet petä ihmistä. Ei ole syntynyt sellaista "yleistä mielipidettä", että alkoholi, oopiumi ja nikotiini olisivat edes ravintoaineita, puhumattakaan niiden terveellisyydestä. Niiden tehtävä luonnon taloudessa on ihmiselle siksi selvänä, ettei hän yritäkään toden teolla rasittaa niillä ruumistaan. Mutta vaikka mainitut myrkkyaineet ovat haitallisia ihmiselle, eivät ne kuitenkaan siirrä hänen ruumiiseensa sopimatonta elinvoimaa. Esimerkiksi alkoholin haitallisuus on juuri siinä, että se saattaa keinotekoisesti aivot vastaamaan alempiin astraaliväreilyihin. Välillisesti voi se siis johtaa ihmisen tekoihin, jotka ovat hänelle itselleen ja ympäristölle haitallisia. Mutta tosiasia on myös se, etteivät nuo kasvikunnan huonommat tuotteet voi kelvata ainakaan pitempää aikaa ihmiselle, jonka himoruumis ei ole kiihtynyt eläimellisistä ravintoaineista. Ehdoton kasvissyöjä ei voi olla alkoholisti.

Luonto ei palkitse loiselämää. Kun ihminen syö lihaa, hän on eläinkunnan loisena. Mitä se merkitsee? Sitä, että eläin muuttaa kasviaineen lihaksi, jota ihminen syö, viitsimättä itse antaa ruuansulatuselimilleen sitä terveellistä työtä, että ne saisivat muuttaa kasviravintoa lihaksi. Tämän laiskuuden kostaa luonto ihmiselle monella tavalla.

Kasvikuntaa ravinnokseen käyttäessään ihminen työskentelee sopusoinnussa maapallon elämänjärjestyksen kanssa. Siinä tiedetään kivikunnan muuttuvan kasvikunnaksi ja tämän taas eläinkunnaksi äärettömän pitkinä ajanjaksoina. Kun ihminen käyttää kasvisravintoa, hän tekee pienemmässä mittakaavassa samanlaista työtä kuin luonto suuremmassa.

Edellisessä numerossa uskalsin esittää sellaisen väitteen, ettei "luonto ollenkaan rankaise nykyisellä kehitysasteella olevaa ihmistä kasvielimistön tappamisesta eläinelimistön ravinnoksi, vaan että päinvastoin kasvien on käsketty palvella eläinkuntaa sillä tavalla". Minulta kysyttäneen, millä voin perustella tuollaista väitettä tai mistä olen sellaisen tiedon saanut, ja eikö se vain ole pelkkää turhaa haaveilua, joutavaa sanahelinää. Sitten voidaan asettaa kysymys, onko ajattelevan ihmisen ylimalkaan vältettävä mitään tekoa rangaistuksen pelosta enempää kuin tehtävä mitään "hyvää" palkinnon toivossa.

Mistä on muutamille ihmisille syntynyt se usko, jopa vakaumuskin, että liharavinto on ihmiselle haitallista? Tietysti niistä tapauksista, joissa kasvi- ja liharavinnon vaikutuksia on verrattu toisiinsa. Jos kerran useimmat puoltavat lausunnot on annettu kasviravinnolle, on tietysti selvää, että eläimellinen ravinto on ala-arvoisempaa. Ja missä on sen ala-arvoisuus? Siinä että se pitää ruumiin alttiina taudeille ja antaa sille tilapäisen tukevan olon mutta tekee sen ajan oloon heikoksi. Tutkimusmatkailija Nansen on naparetkillään "todistanut" eläimellisen ravinnon kehnouden juuri tässä suhteessa.

On siis selvää, että luonto rankaisee ihmistä eläimellisen ravinnon käyttämisestä. Pitääkö nyt pelätä sen rangaistusta? Ei tietenkään, jos tähän "pelkoon" liittyy jonkinlaista itsenäisyyden uhkaa. Mutta ymmärrettäköön luonnon rangaistus. Se ei ole minkäänlaisen "rikollisuuden" ehkäisemisen halua, kuten nykyajan ihmiset näyttävät otaksuvan, vaan erilaisten tekojen omaa määräämistä erilaisilla seurauksilla. Seurauksesta erillään ajateltuna yksi teko on yhtä hyvä tai huono kuin toinenkin. Mutta kun koko ilmennyt elämä on loppumatonta syyn ja seurauksen vuorottelemista, täytyy kaikilla teoilla aina olla seuraus ja seurauksella syynsä.

Myös hyvät materialistit, jotka ovat kasvinsyöjiä, kannattavat itsetiedottomasti teosofian elämänymmärrysoppia, joka on lyhyesti ilmaistuna se, että eristetystä olemistilasta on pyrittävä eristämättömään, sillä luonnon rangaistuksen välttäminen merkitsee sitä, että ilmenneessä elämässä oleminen tulee tarpeettomaksi.

Niin kauan kuin tietooni ei ole tullut kasviravintoa yhtä paljon parempaa ravintoainetta kuin se on eläimellistä ravintoainetta parempi, uskallan väittää, ettei luonto rankaise nykyisellä kehitysasteella olevaa ihmistä kasvielimistön tappamisesta. Mutta sanoessani "nykyisellä", pidän silmällä sitä tulevaisuutta, jossa kasviravintokin on ihmiselle sopimatonta ja jolloin luonto rankaisee häntä sen käyttämisestä suhteellisesti saman perusteen mukaan kuin nyt eläimellisestä ravinnosta.

Kasveilla on astraalinen vastaavuus samoin kuin kaikilla kiinteillä fyysisillä kappaleilla, mutta kun niillä ei ole himoruumista, ne eivät mitenkään toimi astraaliruumiissa, kuten ylemmät eläimet tekevät. Kasvit elävät vielä viattomuuden tilassa. Mutta niidenkin edessä on se pitkä kehityksen taival, jolla himon malja on juotava pohjaan asti.

6. KIVIKUNTA

Todistuksena siitä, kuinka kauas asiallisuudesta länsimainen elämänymmärrys on joutunut, ovat sellaiset käsitteet kuin "eloton luonto", "hengetön ruumis", "kuollut kappale", "sammuva elämä" jne. Tällaisen elämänymmärryksen kannalta on tietysti asiallista puhua "materialismista" toisenlaisen elämänkäsityskannan vastakohtana. Toisten mielestä materialismi, toisten taas sen vastakohta – jokin "jumalausko" – on "todellisuutta".

Tällaisen epäselvyyden hallitessa inhimillistä elämänkäsitystä on varsin luonnollista, että kivikuntaa pidetään "elottomana luontona". Asia tulee vielä selvemmäksi, kun tiedetään, että tämä luontokunta on saanut kuvaavan nimen sen tähden, että se tiedetään epäorgaaniseksi eli elimettömäksi. "Elävä" on siis länsimaisen käsityksen mukaan sellainen aikamääräisesti toimiva yhdeksi kokonaisuudeksi muodostunut ainejoukko, jolla on elimet, jotka toimittavat ruuansulatuksen, ottaen ruumiiseen kelvollisia ja poistaen siitä kelvottomia aineita.

Länsimaisessa elämänymmärryksessä on kuitenkin viime aikoina syntynyt repeämiä ja aukkoja. Tiedemiesten, etupäässä kemistien joukossa on muutamia, jotka ovat uskaltaneet väittää kivikuntaakin elolliseksi luonnoksi, astuen täten pitkän askeleen kohti teosofista elämänoppia.

Mitä sitten teosofia opettaa kivikunnasta? Se opettaa, että se on elävää luontoa ja että se kasvaa, nauttii, kärsii ja tekee kokemuksia samoin kuin kasvi- ja eläinkuntakin. Teosofia, joka tutkii elämän "syntyjä syviä", kumoaa sen väitteen pätevyyden, väitteen, jonka mukaan ei "kivi kipuja itke, paasi vaivoja valita".

Usein näkee suurissa kivimuureissa graniitista vuoltuja miehen kuvia, jotka kärsivä ilme kasvoissa kannattavat pylvästä tai ulkoparveketta. Näitä kivi-ihmisiä veistäessä taiteilijan sielussa on epäilemättä liikkunut niitä "uusia", outoja tunteita, että kivessäkin on elollisuutta ja tuntoa, ominaisuuksia, jotka kelpaavat ja ovat välttämättömiä kokemuksen perustaksi.

Mineralogit eli kiviaineen tutkijat jakavat kivikunnan luokkiin kuten botanistit kasvikunnan ja zoologit eläinkunnan. He luokittelevat kivikunnan sen eri ominaisuuksien perusteella. Mutta ominaisuudethan todistavat tarkoituksellista, toimivaa ja liikehtivää elämää. Kun tutkitaan niitä lukemattomia yhdisteitä, joita tavataan eri kivilajeissa, täytyy edellyttää, että ne ovat elonilmauksia, jopa elämänhalua. Jos kysyy, miksi toiset kivimolekyylit ovat yhtyneet välkkyviksi timanteiksi ja kallisarvoisiksi jalokiviksi, täytyy saada vastaus, että monipuolinen kivielämä ilmenee siten elämänhalun erilaisina muotoina yhtä hyvin kuin kasvi- ja eläinelämäkin.

Eri kivennäishappojen vaikutus metalleihin on kovin erilainen, seikka, joka selvästi osoittaa, että kivikunnan elämässä vallitsee luokittelun, lajittelun, hylkimisen ja hyväksymisen laki kuten kasvi- ja eläinkunnassa. Tiede ei suinkaan ole saanut selville sitä voimaliikettä, joka syntyy kahden erilaisen metallin välillä, kun ne saatetaan yhteen käyttämällä jotakin happoa. Tutkijat ovat huomanneet, että täten voidaan yhdistää metalleja, jotka muuten hylkivät toisiaan. Mutta kukaan ei ole mikroskoopin avulla voinut seurata sitä atomien uutta väreilyjärjestelyä, joka täten saadaan aikaan. Kuitenkin on selvää, että tällaisen uuden väreilyjärjestyksen perustana on kivikunnan oma sisäinen elämä.

Erilaista lämpömäärää käyttämällä voidaan kivennäisaineita sekä yhdistää että erottaa toisistaan. Mutta omassa tilassaan ne toimivat samalla tavalla vaikka suunnattoman paljon hitaammin. Kultaa esimerkiksi löydetään joskus täysin puhtaana. Toisaalta tiedetään, että kaikissa niin sanottujen epäjalojen metallien seassa on jokin määrä kultaa. Jos kerran kultaa löytyy puhtaana, on selvää, että kultahiukkaset äärettömän pitkinä aikoina ovat etsineet "seuraa" ja löytäneet sitä, joten on syntynyt suurempia möhkäleitä tätä kivikunnan ainetta, jota – kun sitä pidetään yhtenäisenä ainejoukkona – kutsutaan metalliksi. (Kreikkalainen "metallon"-sana johtuu "metallaein"-teonsanasta, joka merkitsee, "etsiä muita asioita". Kun sitten kivikunnasta eri koostumuksen tutkimistavoilla löydetään "muuta", on tämä "metallon", so. "muunjälkeinen".)

Kaikki metallit syntyvät siten, että ne kivikunnan atomit, jotka väreilynopeutensa perusteella ovat toisilleen läheisempää sukua, hakevat toisiaan. Kun ihminen helpottaa tätä ainehiukkasten toistensa etsimistyötä, hän saa eri metalleja lyhyemmässä ajassa kuin luonnon toiminta. Mutta "salaisen opin" kannalta on tämä kivikunnan ainehiukkasten hiljainen työ juuri samaa suurta päämäärän tavoittelemista, joka muodostaa ihmisenkin elämän sisällön, vaikka hän ei itse olisikaan asiasta tietoinen.

Moni saattaa pitää outona sitä edellä tehtyä väitettä, että kivikunta kasvaa. Juuri se seikka, että kivikuntaa pidetään elimettömänä, on tekevinään mahdottomaksi sen kasvamisen. Mutta kun "kasvamis"-käsitettä eritellään, ei kaiken kasvamisen tarvitse olla solujen jakautumista kasvi- ja eläinkunnan tapaan. Kasvavan olennon rakenteesta riippuu sen kasvamistapa. Sitä paitsi "kasvaa"-sanaa käytetään kuvaannollisessakin merkityksessä; sanotaan esimerkiksi, että "velka kasvaa" so. sitä tulee enemmän.

Nykyinen tiedekin tuntee kivikunnan erään kasvamistavan ja se on ns. kivettyminen. Kiviaine muuttaa pitkinä aikoina oman rakenteensa kaltaisiksi muita, alkuaan elimellisiä olioita, jotka ovat sen pinnalla. Onko nyt kivettymisilmiöitä pidettävä kiven vai kivettyvän aineen elämänhalun ilmauksena? Epäilemättä edellisen. Kun kiviaineella ei ole sisässään tavallisia ruuansulatuselimiä, se ei voi sisästäpäin työntää ulos uusia soluja muodostavia ainetta, mutta se korvaa tämän puutteen pintakosketuksella, ja tätä työtä johdetaan kuitenkin sisästäpäin.

Kivikunnan sisäisen elämän todistuksena on esimerkiksi kiteiden muodostuminen. Eri kivennäisaineet muodostavat oman luontonsa mukaisia kiteitä. Kun esimerkiksi keittosuolaa liuotetaan veteen, häviävät kaikki suolakiteet näkyvistä. Mutta kun suolalla kyllästytetyn veden sallitaan taas kuivua, muodostuvat kiteet uudelleen ikään kuin täysin saman suunnitelman mukaan. Tämä kidemuodostusta valvova johto on itse kivessä.

Kun katselemme vuosisatoja vanhan huoneen perustuksessa olevia, jo sammaltuneita kivimöhkäleitä, meistä tuntuu siltä kuin ne olisivat muuttumattomia elämänmuotoja, joilla ei itsellään ole mitään elämää ja jotka eivät voi kärsiä, nauttia eivätkä tehdä kokemuksia. Mutta tämä tunteemme johtuu omasta tietämättömyydestämme. Se kumoamaton tosiasia, että kaikki ilmenneen elämän muodot ovat alituisen muutoksen alaisina, todistaa, että kivikuntakin kärsii ja nauttii omalla tavallaan. Itse muuttumistila on vuoroin kärsimistä, vuoroin nauttimista.

Kun terästaltalla lyödään "elottomaan" kiveen, sinkoilevat siitä tuliset kipinät. Lyönti on "herättänyt" kiven ihmiselle tajuttavaan tunneilmaisuun, jota voisimme kutsua kärsimykseksi. Mistä johtuu kivihiukkasten hehkuva tila? Siitä, että terästaltta pudotessaan kiveen pani ilma-atomit kiivaaseen väreilyyn. Nämä atomit, jotka puolestaan ovat tulielementaalien aineruumiita, joutuvat "taisteluun" kiviatomien kanssa, jotka taas ovat maaelementaalien ruumiita. Jos kivi ei olisi elävää ainetta, so. elementaalien eli alkuaineolentojen elähdyttämää, se ei mitenkään voisi vastata tulielementaaliruumiiden kosketukseen.

Luin joistakin Bernard Shawin kirjoituksista poimitun, näin kuuluvan ajatelman: "Jos pelkkä kokemus tekisi viisaaksi, niin katukivet olisivat kaikista viisaimpia." Tässä "ajatelmassa" ei piile suurtakaan viisausoppia. Täytyy näet kysyä ajatelman lausujalta: "Mikä muu voima kuin pelkkä kokemus sitten tekee viisaaksi?" Shaw ehkä vastaisi: "Kyky tehdä kokemuksen ohella havaintoja." Mutta uusi kysymys olisi: "Mistä saadaan kyky kokemuksen ohella tehdä havaintoja, ja miksi toisella olennolla on sellainen kyky suuremmassa määrin kuin toisella?" Tähän kysymykseen vastaa teosofia tyhjentävästi näin: "Kyky tehdä havaintoja kokemuksen ohella tulee pelkästä kokemuksesta. Ei ole mitään muuta opettajaa kuin pelkkä kokemus."

Koko mainittu "ajatelma" on sopimaton sen tähden, ettei kumotun oletuksen sijalle ole pantu toista. On näet huomattava, että täysin viisaaksi tekevän kokemuksen on oltava täydellistä. Katukivillä on vain mitättömän pieni murto-osa täydellisestä kokemuksesta. Vai kuinka paljon esimerkiksi ihminen viisastuisi 100 vuodessa siitä, että hänen takaraivoonsa määrättyjen väliaikojen kuluttua annettaisiin lievä isku, jonka antajaa ei hän koskaan näkisi? Ei yksistään tämä kokemus veisi häntä pitkälle. Mutta siitäkin hän osaisi jo tehdä johtopäätöksiä entisen, muunlaisen kokemuksensa perusteella. Hän aistii eli tekee kokemuksia viiden eri perusteen mukaan, kun katukivillä sen sijaan on pelkkä tunto, sekin niin sikeässä unessa, ettei jalan polkeminen saa sitä lainkaan hereille. Mutta kun kivikunta on saanut tarpeeksi kauan aistia kosketusta, tulee se kokeneemmaksi vastaamaan. Elohopea on tässä suhteessa selvä esimerkki. Se on ylen herkkä kosketukselle. Se tuntee erittäin tarkasti sellaiset lämmön ja kylmän hienot eroavaisuudet, joita me "viisaat" ihmiset emme ollenkaan huomaa. Tämä herkkyys johtuu siitä tosiasiasta, että elohopea kuuluu siihen kivikunnan luokkaan, joka on kokemuksien suhteen paljon pitemmällä kuin katukivet.

Kunhan vain kivikunta saa olla tekemässä kokemuksia yhtä paljon kuin ihmiskunta jo on ollut, se on myös yhtä viisas pelkän kokemuksen opettamana.

Sama jumalallinen elämä sykkii yhtä lailla kivessä kuin ihmisessä tai korkeimmissakin jumalissa. Mutta jos voimme pitää aina mielessä sen edellytyksen, ettei ehdottoman elämän kannalta ole mitään aikaa olemassa, niin ymmärrämme ilmenneen elämän lukemattomien muotojen oikean arvon. Kaikki muodot "kiirehtivät hitaasti" kohti pelastusta, so. kohti ehdotonta olemista, ja niiden suurempi tai pienempi viisauden määrä riippuu siitä, kuinka kaukana ne ovat ehdottomuudesta. Kivikunta on jumalallista elämää, joka on "ajaksi" sidottu siihen elämänjärjestöön, jota teosofia kutsuu "alaspäiseksi kaareksi". Mutta kun "alaspäinen" muuttuu "ylöspäiseksi", tulee nykyinen kivikuntakin aikakausien eli aionien kuluttua kaikkiviisaaksi.

Tietäjä – tammi-, helmi-, maalis-, huhti-, kesä-heinäkuu 1909

Jatkuu...


Etusivu

Teosofia