H. P. Blavatsky

Intian luolista ja viidakoista

Myöhään illalla, helmikuun 16. päivänä 1879, 32 vuorokautta kestäneen matkan jälkeen Liverpoolista, kuului laivan matkustajakannelta iloisia huudahduksia: "Majakka näkyvissä! Vihdoinkin Bombayn majakka!"

Kortit, kirjat, musiikki — kaikki ajanviete sai nyt jäädä ihmisten rientäessä kannelle. Kuu ei ollut vielä noussut, ja kannella oli pilkkosen pimeää huolimatta tähtikirkkaasta tropiikin taivaasta. Tähdet välkkyivät niin kirkkaasti, että aluksi oli mahdotonta erottaa niiden keskeltä ihmiskäsin sytytettyä valopistettä, majakkaa. Tähdet näyttivät vilkuttavan meille, ja oli kuin musta taivaankansi olisi ollut täynnä lukemattomia silmiä. Kaukana niistä erillään loisti Etelän risti koko kauneudessaan. Vihdoin saatoimme erottaa majakan, jonka loistava valo sukelsi vuorotellen ylös ja alas fosforinhohteisiin aaltoihin. Millä suurella riemulla sitä tervehtikään väsyneiden matkustajien joukko! Emme kuitenkaan saaneet kauan ihailla majakkaa, sillä kellon soitto ja valon sammuttaminen päähytissä ilmoittivat kellon lyöneen kymmenen. Erkanimme toisistamme ja menimme hytteihimme, mutta yksikään ei sinä yönä saanut unta, vaan pakkasi matkatavaroitaan ollakseen valmiina mahdollisimman nopeasti jättämään hyvästit seuraavana aamuna reikäiselle, meren huuhtomalle saaville, jota kunnioitettiin nimellä "Liverpoolilaisen yhtiön valtamerilaiva", sekä sen juopolle ja töykeälle kapteenille, joka oli kieltänyt matkustajilta sunnuntaisin musiikin sekä kortin- ja shakinpeluun; olipa hän kerran vähällä upottaa laivan huolimattomuutensa takia.

Olimme kaikki kello neljän aikaan seuraavana aamuna kannella. Pimeää yötä seurasi mitä ihanin auringonnousu. Nyt ei laivamme enää keinunut, vaan se lipui raskaasti puuskuttaen pitkin Intian valtameren tyyntä ja läpinäkyvää pintaa satamaa kohti. Herkuleen näköinen, taitava paikallisluotsi, jonka pronssinvärinen sivukuva erottui kalpeaa aamutaivasta vasten, ohjasi taitavasti laivaamme. Lähestyimme satamaa, Bombayhin oli enää joitakin maileja. Neljä viikkoa sitten palelimme läpitunkevan pakkasen ja lumipyryn kourissa runoilijoiden ylistämässä, mutta merimiesten kiroamassa Biskajan lahdessa; nyt oli olomme kuin taikaunta. Etenkin meille pohjoismaalaisille, jotka olimme saaneet kestää trooppisten, kuumien öiden ja paahtavien päivien vaivat Punaisella merellä, oli tässä leudossa, mutta kuitenkin raikkaassa ilmassa jotain ihmeen outoa ja erikoista.

Taivas oli pilvetön, sen lukuisat tähdet alkoivat vähitellen sammua. Myös kuu, jonka hopeinen valo oli sävyttänyt koko taivaankannen loistollaan, kalpeni kalpenemistaan. Mitä intensiivisemmäksi syttyi aivan edessämme idässä aamun punertava loiste, sitä enemmän heikkeni länteen päin kuun hohde heittäen viimeisen hehkunsa laivan vanaveden tummaan juovaan. Näytti siltä kuin lännen hohde olisi jättänyt hyvästi ja idän valo tervehtinyt tulijoita vierailta mailta. Yhä valoisammaksi ja sinisemmäksi muuttui taivas; sen tähdet kalpenivat toinen toisensa jälkeen kadoten näkyvistä. Siinä hiljaisessa arvokkuudessa, jolla yön valtiatar luovutti ylimmän valtansa mahtavalle voittajalleen, oli jotain mieltä liikuttavaa. Yhä alemmas vaipui kuun sirppi — ja katosi.

Yhtäkkiä, ilman havaittavaa siirtymistä pimeydestä valoon, sukelsi tulipunainen, pyöreä aurinko vastakkaiselta puolelta niemen takaa, ja nojasi kultaista leukaansa hetkisen kallioiden alareunaan kuin tahtoen tarkastella meitä lähempää. Sitten mahtava heilahdus — ja päivän valtias oli jo korkealla meren yläpuolella, ja läksi taivaltamaan voittoisana tietään hajottaen pimeyden ja sulkien tuliseen syleilyynsä lahden sinisen ulapan, rannat saarineen ja vuoret palmumetsineen. Kultaiset säteet hyväilivät sen uskollisia palvelijoita, erästä parsilaista auringonpalvojaryhmää, joka meren rannalla kohotti käsiään mahtavan Ahuramazdan silmää kohti. Tämä näky oli niin suurenmoinen, että kaikki liike laivan kannella pysähtyi; niinpä vanha, punanenäinen merimies, joka puuhaili lähettyvilläni ankkurin kimpussa, pysähtyi myös työssään ja nyökäytti auringolle hyväksyvästi.

Lipuessamme hitaasti ja varovaisesti kaunista mutta salaperäistä lahtea pitkin satamaan, meillä oli kylliksi aikaa ihailla seutua. Oikealla näkyi saariryhmä, jonka saarista päänmuotoinen Gharipuri eli Elephanta ikivanhoine temppeleineen on huomattavin. Orientalistit ovat kääntäneet Gharipurin "luolakaupungiksi", mutta paikallisten sanskritologien selitysten mukaan se merkitsee "puhdistusten kaupunkia". Tämä porfiirimainen, tuntemattoman käden kallion keskelle hakkaama temppeli on jo kauan ollut arkeologien kiistan aiheena; tähän mennessä ei kukaan heistä ole kyennyt määrittämään edes likimain sen ikää. Korkealle kohoaa Elephanta-saaren kivinen otsa, jonka ympärillä kasvaa tiheä, ikivanha kaktusmetsä. Sen alapuolelle, aivan kallion juurelle, on hakattu kaksi esikartanoa ja päätemppeli, joka muistuttaa venäläisten satujen lohikäärmettä ammottavine mustine kitoineen valmiina nielemään rohkean tulokkaan, joka saattaisi päästä selville jättiläisen salaisuuksista. Kaksi mahtavaa pilaria, jotka tukevat hirviön kitalakea, on jäljellä luolan suulla ja muistuttavat kahta hammasta...

Miten monta intialaista sukupolvea ja eri rotua onkaan langennut polvilleen TRIMURTIN, kolmiyhteisen jumaluutesi edessä, oi Elephanta! Kuinka monta vuosisataa ovatkaan ihmiset käyttäneet rakentaakseen kiviseen rintaasi tämän temppelikaupungin ja valaakseen jättimäiset jumalkuvasi! Kuka kykenee antamaan vastauksen? On kulunut monta vuotta siitä kun viimeksi näin sinut, vanha, salaperäinen temppeli! — mutta samat, levottomat ajatukset ja ratkaisemattomat kysymykset ovat mielessäni samoin kuin silloinkin. Muutamien päivien kuluttua näen sinut jälleen, saan katsella jylhiä kasvojasi, kolmea, suunnatonta graniittiin veistettyä muotoasi, ja minulla on oleva yhtä vähän toivoa päästä tunkeutumaan olemuksesi salaisuuksiin! Tämä salaisuus joutui varmoihin käsiin kolme vuosisataa ennen nykyistä ajanlaskuamme.

Vanha portugalilainen historioitsija, Don Diego da Cuta kerskuu, että "neliskulmainen kivi, joka sijaitsi temppelin sisäänkäynnin yläpuolella olevassa holvikaaressa ja jossa oli selviä, suuria kirjoituksia, murrettiin pois paikaltaan ja lähetettiin lahjana kuningas Don Juan III:lle, mutta että se katosi salaperäisellä tavalla... Tämän suunnattoman temppelin vieressä seisoi toinen, ja hiukan kauempana kolmas temppeli, joka oli kaikista ihmeellisin kauneutensa, suuruutensa ja rakennustapansa ansiosta. Sotilaamme hyökkäsivät sellaisella raivolla näitä paholaisen rakennuksia vastaan, ettei kiveä jäänyt kiven päälle..."

Pahinta asiassa on se, ettei jäänyt jäljelle minkäänlaisia kirjoituksia, jotka valaisisivat asiaa. Portugalilaisten sotilaiden fanaattisuuden ansiosta arkeologeille jää ikuiseksi arvoitukseksi intialaisten luolatemppelien rakennusajankohta. Brahmiinit tosin olettavat niiden iäksi 374 000 vuotta ja Fergusonin mukaan ne olisi rakennettu 12. vuosisadalla jKr. Jos katsahdamme historian lehdille, löydämme vain hämäriä olettamuksia. Gharipuri kuitenkin mainitaan"Mahabharata"-teoksessa, joka Colebrookin ja Wilsonin mukaan oli kirjoitettu jo kauan ennen Kyyrosta. Toisen vanhan legendan mukaan Elephantan olisivat rakennuttaneet Pandun veljekset, jotka olivat ottaneet osaa sotaan Auringon ja Kuun dynastioiden välillä. Vuosisatoja on vierinyt ja yhä uusia tulee vierimään, mutta ikivanha salaisuus jäänee luolatempperin kiviseen rintaan.

Aivan vastapäätä Elephantaa, lahden vasemmalla puolella, leviää Malakarin kukkula, nykyajan eurooppalaisten ja rikkaiden, syntyperäisten intialaisten asuinpaikka. Se muodostaa suuren vastakohdan Elephantan muinaisajan aarteille ja ylevyydelle. Intialaisten viikuna-, banaani- ym. istutusten keskeltä näkyvät heidän kirkasväriset bungalowinsa hehkuvassa auringonpaisteessa. Kookospalmujen suorat ja korkeat rungot tuuheine lehtivaippoineen peittävät kokonaan mäkisen niemen harjanteen.

Bombayn saari, jota alkuasukkaat kutsuvat Mambaiksi, on saanut nimensä Mamba-jumalattaren mukaan; nimi on mahratien kielellä Mahima, tai murteista riippuen Amba, Mama ja Amma, jotka kaikki sananmukaisesti merkitsevät Suurta Äitiä. Lähes sata vuotta sitten nykyisen puistokadun varrella sijaitsi temppeli, joka oli pyhitetty Mamba-Deville. Sieltä se tavattomalla vaivannäöllä ja suurin kustannuksin siirrettiin lähemmäksi rantaa ja linnaa. Se pystytettiin vastapäätä Baleshwaran eli Viattomien Jumalan — eräs Shiva-jumalan nimityksistä — temppeliä. Bombay on osa isompaa saariryhmää, joka näyttää kartalla suunnattoman suurelta merikravulta. Saaren ja mantereen välillä virtaa kapea joen haara, joka laajeten ja jälleen kaveten uurtaa syvälle rannan molemmille puolille sataman, jonka veroista maailmassa ei ole toista. Syystä kyllä kutsuivat englantilaisten karkottamat portugalilaiset sitä "Buon Bahiaksi" eli hyväksi lahdeksi.

Jotkut matkailijat ovat haltioissaan verranneet sitä Napolin lahteen, mutta todellisuudessa ne muistuttavat toisiaan yhtä vähän kuin lazzaronit kuleja. Yhteistä niille on ainoastaan vesi. Itse Bombayn kaupungissa, kuten sen satamassakin, kaikki on aitoa, eikä se vähääkään muistuta Etelä-Eurooppaa. Tarkastelkaamme rannikkoaluksia ja kalastajaveneitä: ne on rakennettu linnun muotoisiksi, niiden mallina on ollut merilintu SAT, joka merkitsee "kuningaskalastajaa". Tuskin on kauniimpaa näkyä kuin nämä veneet, niiden kiitäessä kevyesti pitkin veden pintaa. Ne ovat edestä pitkänomaiset ja takaa pyöreät ja näyttää siltä kuin ne liukuisivat eteenpäin peräpuoli edellä. Vinoa latinalaista purjetta, joka liehuu huippu ylöspäin pitkään tankoon kiinnitettynä, saattaa erehtyä luulemaan siiviksi. Kun purjeet täyttyvät, vene liitää kevyesti veden pintaa ja saavuttaa hämmästyttävän nopeuden. Ne kiitävät kuin merilokit pitkin aaltoja, eivätkä halo niitä kuten eurooppalaiset veneet.

Ympäristön kauneus siirtää meidät mielikuvituksessamme tuhannen ja yhden yön taikamaahan. Lännessä kohoaa Ghat-vuoristo, jota ympäröivät melkein yhtä korkeat kukkulat, joita peittää tiheä, luoksepääsemätön viidakko laaksosta aina mahtavien vuorten huippuihin asti. Siellä ovat villien petojen asuinpaikat. Kansan rikas mielikuvitus on luonut jokaiselle kalliolle oman legendansa. Rinne on täynnä eri lahkojen lukuisia pagodeja, moskeijoita ja temppeleitä. Auringon polttavat säteet lankeavat vanhan linnoituksen muureihin ja torneihin; kerran se oli pelottava ja luoksepääsemätön — nyt se on melkein kokonaan raunioitunut ja sankan metsän peittämä. Joka askeleella kohtaamme pyhiä paikkoja: tuolla näkyy syvällä vuoren uumenissa "Vihara", buddhalaisen bhiskun luola, tuolla kallio, jonka kylkeen on hakattu Shiva-jumalan symboli, ja vielä kauempana dshaanien epäjumalan temppeli, sekä liejun peittämä tank-lammikko, jota brahmiini parhaillaan täyttää pyhitetyllä, kaikista synneistä puhdistavalla vedellä, joka on välttämätön jokaiselle pagodille. Kaikkialla on jumalien ja jumalattarien symboleja. Intialaisen Pantheonin jokaisella jumalalla, joita on 33 miljoonaa, on oma symbolinsa, pyhä kivi, kukka, puu tai lintu. Malabarin kukkulan länsipuolella on puiden keskellä Valakeshvara, Hiekkajumalan temppeli, jota kohti taivaltaa joukko intialaisia naisia ja miehiä. Heidän käsissään ja jaloissaan välkkyvät sormukset ja rannerenkaat, joita heillä on nilkoissa ja käsivarsissa aina kyynärpäihin asti. He ovat pukeutuneet värikkäisiin turbaaneihin ja lumivalkoisiin musliinipukuihin ja heidän otsiaan koristavat vastamaalatut punaiset, keltaiset ja valkoiset pyhien lahkojen merkit.

Intia on legendojen maa; se on täynnä salaperäisyyttä. Ei ole ainoatakaan rauniota, muistomerkkiä tai tiheikköä, johon ei kytkeytyisi tarinaa. Vaikka ne ovat kietoutuneet kansan mielikuvituksen luomaan verhoon, joka sukupolvesta toiseen on tihentynyt, on vaikeaa löytää legendaa, joka ei perustuisi johonkin historialliseen tosiseikkaan. Jos onnistuu voittamaan oppineen brahmaanin luottamuksen ja ystävyyden, voi heidän opastuksellaan kärsivällisesti ponnistellen päästä perille näistä totuuksista.

Vielä kauempana on parsilaisten tulenpalvojien temppeli, jonka alttarilla palaa sammumaton tuli. Se nielee päivittäin suuret määrät santelipuita ja yrttejä, mutta kolmesataa vuotta sitten sytytetty tuli ei ole vielä kertaakaan sammunut kaikenlaisesta epäjärjestyksestä, lahkojen välisistä erimielisyyksistä, vieläpä sodista huolimatta. Parsilaiset ovat hyvin ylpeitä tästä ZARTUSHTAN (kuten he nimittävät Zarathustraa) temppelistä. Sen vieressä on hindulaisia — punaisia temppeleitä — jotka useimmin on pyhitetty Hanumanille, jumal-apinalle, Rama-jumalan uskolliselle liittolaiselle tai elefantinpäiselle Ganeshalle, salaisen viisauden jumalalle sekä eri deeva-olennoille. Jokaisen temppelin edessä kasvaa pipal-puita (Ficus religiosa), jotka ovat luonnon henkien ja syntisten sielujen lempiasuntoja.

Kolmekymmentä vuosisataa on jättänyt merkkinsä näille saarille. Näitä merkkejä on kaikkialla ja ne ovat yhä silmiemme edessä yhtä tarunhohtoisina. Synnynnäinen laiskuus ja intialaisille ominainen vanhoillisuus on suojellut niitä fanaatikkojen tuhoavalta kostolta, vaikka ne ovat brahmiineille vastenmielisten lahkojen muistomerkkejä. Hindulainen ei ole luonteeltaan vandaali, frenologi saisi turhaan etsiä hänen pääkallostaan "tuhoojan kumpua". Vain muhamettilaiset ja jesuiittojen johtamat portugalilaiset ovat syyllistyneet muinaisten korvaamattomien muistomerkkien hävitykseen.

Vihdoin ankkuri laskettiin, ja samassa hetkessä suuri joukko laihoja, alastomia hinduja, moguleja, persialaisia ja muihin kansakuntiin kuuluvia kantajia piiritti meidät ja matkatavaramme. Tämä ammattikunta näytti ilmestyvän kuin meren pohjasta; se kimitti, piipitti, melusi ja huusi aasialaisten kansojen tapaan. Vapautuaksemme tästä Baabelin sekamelskasta, joka oli tehdä meidät umpikuuroiksi, otimme ensimmäisen näkemämme veneen ja lähdimme määräpaikkaamme.

Tuskin olimme saapuneet asuntomme ruohottuneeseen puutarhaan, kun joka puusta laskeutui maahan kimeästi raakkuvia variksia, jotka piirittivät meidät hypellen yhdellä jalalla. Ne katselivat meitä tarkkaavaisina pää kallellaan. Niiden viekkaissa silmissä oli jotain puhtaasti inhimillistä, ja niiden ilme oli pirullisen kavala.

Hallussamme oli kolme pientä bungalowia. Ne olivat kokonaan vihreyden peittämät, ja niiden katto oli kirjaimellisesti täynnä ruusuja, jotka kasvoivat kolme syltä pitkissä rungoissa. Ikkunoissa oli tavallisten kehysten ja lasien asemesta harsokangas. Nämä bungalowit sijaitsivat alkuasukaskorttelissa, joten olimme joutuneet suoraan oikeaan Intiaan. Englantilaiset sen sijaan yleensä asuivat siitä eristäytyneinä. Täten meillä oli tilaisuus tutkia kansan luonnetta, tapoja, uskontoa, taikauskoa ja jumalanpalvelusmenoja. Me olimme joutuneet lumottuun piiriin, jonne englantilaisilla ei ollut pääsyä, osaksi alkuasukkaiden vuosisataisten ennakkoluulojen, osaksi myös oman anglosaksisen ylpeytensä takia.

Intiassa, norsujen, myrkyllisen kobran, tiikerien ja epäonnistuneiden lähetyssaarnaajien maassa, kaikki on omituista ja outoa, kaikessa näkee sellaista, mihin ei ole tottunut, mikä on odottamatonta sellaisellekin henkilölle, joka on käynyt Turkissa, Egyptissä, Damaskoksessa ja Palestiinassa. Elämänehdot ovat näissä trooppisissa maissa erilaiset kuin Euroopassa, ja vähitellen tulija alkaa tajuta, miksi kaikkien eläin- ja kasvikunnan muotojen on oltava täällä erilaisia kuin mihin olemme tottuneet. Katsokaa: tuolla kulkee naisia kaivolle yksityisen ja kuitenkin kaikille avoimen puiston halki ja tuossa laitumella käyskentelevät lehmät. Kukapa ei olisi ennenkin nähnyt naisia, lehmiä tai ihaillut puistoa? Mutta jos katsoo tarkasti, havaitsee sen suuren eron, mikä niiden välillä on Euroopassa ja Intiassa. Ihminen ei tunne omaa mitättömyyttään ja heikkouttaan missään niin selvästi kuin Intian majesteetillisen, trooppisen luonnon keskellä. Kookospalmujen suoraviivaiset rungot kohoavat jopa 60 metrin korkeuteen. Nämä pitkälehtiset kruunupäät, joita Lindley on nimittänyt kasvikunnan "prinsseiksi", ovat köyhän kansan ravitsijoita ja hyväntekijöitä. Se saa niistä ruuan, vaatteet ja asunnon. Meidän korkeimmatkin puumme näyttäisivät kääpiöiltä kookos- ja muiden palmujen sekä banaanikasvien rinnalla. Eurooppalainen lehmämme luulisi intialaista sisartaan vasikaksi, mutta lakkaisi pian ajattelemasta sitä ollenkaan sukulaisenaan sen hiirenkarvaisen värin, suorien pukinsarvien ja kyttyrän vuoksi (eläin muistuttaa paljon amerikkalaista biisoni-härkää, mutta sillä ei ole harjaa). Mitä tulee naisiin, niin tuskin punaposkinen ja lihavahko Anna Ivanovnamme suhtautuisi lempeästi ja ystävällisesti heihin, vaikka he liikkeillään, puvuillaan ja viehätysvoimallaan saavatkin jokaisen taiteilijan ihastuksen valtaan. "Mikä häpeä, jumala paratkoon; eukkohan on ilkialasti!" huudahtaisi venakkomme. Venäläisen naisen mielipide (v. 1879) on sama kuin 15. vuosisadan venäläisen vaeltajan "Jumalan syntisen palvelijan" Afanasi Nikitanpojan, Tveristä. Hän tuli vuonna 1740 Chauliin (eli kuten hän sitä nimitti, Cheviliin), joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Bombaysta, ja oli portugalilaisten vallan aikana kukoistava ja rikas kaupunki, ja kuvaili siellä vallinneita tapoja seuraavasti: "Tämä on Intian maa. Ihmiset käyskentelevät alastomina, päät ja rinnat paljaina, hiukset yhdelle palmikolle letitettynä. Vaimot synnyttävät lapsia joka vuosi, joten heillä on paljon lapsia. Sekä miehet että naiset ovat mustaihoisia. Heidän ruhtinaansa käyttää päässään turbaania. Pojat ja tytöt käyskentelevät aina seitsemän vuoden ikään saakka aivan alastomina, eivätkä peittele häpyään." — Tämä kuvaus on oikea, mutta mitä tulee kansan puvuttomuuteen, ei Afanasi Nikitin ollut aivan täsmällinen; hänen kuvauksensa sopii ainoastaan alempiin ja köyhien kastiin. Kenkiä ei kunnon intialainen nainen suostu pitämään, sillä ne ovat hänestä langenneen naisen tunnusmerkki ja kuuluvat vain heille. Sen sijaan Etelä-Intiassa saavat kenkiä käyttää ainoastaan brahmiinien vaimot ja tyttäret. Madrasin kuvernöörin rouvan yrittäessä äskettäin lähetyssaarnaajien yllyttämänä toimia sellaisen lain puolesta, joka velvoittaisi naiset peittämään rintansa, sai asia melkein vallankumouksellisen luonteen: ei yksikään nainen suostunut siihen, sillä vain yleiset tanssijattaret käyttävät täällä päällysvaatteita. Lähetyssaarnaajien ja ylhäisten ladyjen suureksi harmiksi heidän suunnitelmansa meni myttyyn, ja hallitus ymmärsi, ettei ollut viisasta saada naisia vastustajikseen, sillä he ovat usein paljon vaarallisempia vastustajia kuin heidän miehensä ja veljensä, kun kyseessä on Manun laissa määrätyn, kolmentuhannen vuoden takaisten tapojen hävittäminen.

Yllä alkuosa HPB:n venäjänkielisestä teoksesta
FROM THE CAVES AND JUNGLES OF HINDOSTAN

Suom. R. L.

Elonpyörä — 1959 — n:o 1, 1960 — n:o 2, 1961 — n:o 1

Aamuhartaus Sham-Raon temppelissä

Katkelma H. B. Blavatskyn teoksesta

"INTIAN LUOLISTA JA VIIDAKOISTA"

Isäntämme Sham-Rao kutsui meidät perheensä aamuhartauteen, joka pidettiin hänen jumalille pyhitetyssä temppelissään. Me asetuimme parvekkeelle, lähelle sisäänkäytävää, kun aamurukous alkoi tavalliseen aikaan kello yhdeksältä. Sham-Rao astui ensin kaivon luo pestäkseen itsensä ja – kuten hän sanoi – pukeutuakseen, vaikka se meidän mielestämme oli paremminkin riisuuntumista. Hän poistui ja tuli hetken kuluttua uudelleen näkyviin paljain päin, pukeutuneena Dhutiin, lannevaatteeseen, joka oli ollut hänen yllään illallisilla, ja astui sisään kappeliin. Samana hetkenä kuulimme kellon helähdyksen. Soittoa jatkui koko hartauden ajan ja ystävämme Babu kertoi, että katolla oli pieni poika, jonka tehtävänä oli huolehtia soitosta.

Sham-Rao astui hitaasti kohti alttaria ja istuutui jalat ristissä pienelle tuolille. Huoneen vastapäisellä seinällä oli toinen, punaisen sametin verhoama alttari, jolla oli joukko jumalien kuvia. Ne olivat arvon ja ansion mukaan kultaa, hopeaa, kuparia, marmoria tai kiveä.

Maha-Deva eli Shiva oli kultaa, Gunpati eli Ganesha hopeaa. Vishnu oli pyöreän, mustan kiven muotoinen; kivi oli löydetty Gandaki-virrasta, Nepalista ja sitä kutsutaan tämän muotoisena Lakshmi-Narayaniksi. Lisäksi oli muita, meille tuntemattomia jumalia mm. Chakra- jumalien kuvia, jotka olivat suurien näkinkuorien muotoisia. Auringon jumala Surya ja Kula-Devas eli kotijumalat seisoivat toisessa rivissä. Alttarin yläpuolella oli santelipuusta veistetty kupoli. Yön ajaksi peitettiin jumalien kuvat ja uhrilahjat suurilla lasikelloilla. Seinillä oli useita pyhiä kuvia, jotka esittivät kohtauksia korkeimpien jumalien elämästä.

Lakkaamatta rukouksia mutisten otti Sham-Rao tuhkaa vasempaan käteensä, asetti sitten oikean kätensä sen päälle, sitten hän otti lisää tuhkaa sekoittaen kaiken molemmissa käsissään. Sen jälkeen hän siveli sekoitusta kasvoihinsa oikean kätensä peukalolla niin että juovia lähti nenästä ylöspäin otsan keskeltä oikeaan ohimoon ja takaisin vasempaan. Sitten oli kaulan, käsivarsien, olkapäiden, selän, pään ja korvien vuoro peittyä kosteaan tuhkaan. Kappelissa oli suuri, pronssinen vesiastia, jonka luo Sham-Rao nyt meni ja upotti koko ylä-ruumiinsa veteen. Tämä seremonia kuului aamuhartauden ensimmäiseen osaan.

Aamuhartauden toinen osa alkoi uskonnollisella mietiskelyllä ja Mantram-rukouksilla, joita hurskaiden ihmisten on toistettava kolme kertaa päivässä: auringonnousun, keskipäivän ja auringonlaskun aikana. Sham-Rao lausui selvällä äänellä kunkin 24 jumalan nimen ja jokaisen kohdalla kuului kellon helähdys. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja pani korviinsa puuvilla-tukot, vei vasemman käden kaksi sormea nenän vasemmalle puolelle ja hengittäen keuhkonsa täyteen ilmaa oikeanpuoleisen sieraimen kautta pusersi vasemman sieraimen kiinni ja lopulta oikenpuoleisenkin. Viimein hän pusersi huulensakin niin kiinteästi yhteen, että hengittäminen kävi mahdottomaksi. Tässä asennossa on jokaisen hurskaan intialaisen luettava mielessään tietty runo, Gayatria, jonka pyhiä sanoja ei kukaan intialainen rohkene lausua ääneen, ja tästä syystä hänen on myös ryhdyttävä varokeinoihin, jottei rukouksen aikana hengittäisi mitään epäpuhdasta itseensä.

Olen kunniasanallani luvannut, etten koskaan ilmoittaisi tämän rukouksen sisältöä, mutta voinen tässä kuitenkin mainita muutamia hajanaisia lauseita.

"Om... Maa... Taivas... salli jumalaisen valon... (tässä seuraa nimi, jota ei saa lausua) suojella minua Sinä yksi ja ainoa, salli auringon suojella minua... Suljen silmäni, suljen korvani, en hengitä... jotta voisin nähdä, kuulla ja hengittää Sinua... Vuodata valoa myös ajatuksiini (tässä seuraa taasen pyhä nimi)..."

On kiinnostavaa verrata tätä intialaista rukousta ranskalaisen filosofin Descartesin kuuluisaan rukoukseen "meditation III" kirjassaan "L'existence de Dieu". Muistaakseni se kuuluu seuraavasti:

"Nyt suljen silmäni, suljen korvani ja vapautan viisi aistiani. Tahdon viipyä ajatuksissani vain Jumalassa, tahdon ajatella vain hänen ominaisuuksiaan ja katsella hänen ihmeellisen loistonsa ihanuutta."

Hetken kuluttua alkoi seremonia, jota kutsutaan "jumalien herättämiseksi". Sham-Rao nosti arvojärjestyksessä kunkin jumalan alas alttarilta ja kastoi sen vesiastiassa, samaan, jossa hän itse oli kylpenyt. Alttarin lähellä oli toinen, pienempi astia, siinä jumalat joutuivat maitokylpyyn, johon oli sekoitettu voita, hunajaa ja sokeria. Ihmettelimme tällaista puhdistusta, mutta näimmekin sitten mielihyväksemme, että jumalat maitokylvyn jälkeen kastettiin uudelleen suurempaan vesiastiaan ja kuivattiin sitten puhtaalla liinalla.

Kun jumalat oli nostettu takaisin paikoilleen, piirsi Sham-Rao vasemmalla kädellään jokaisen ympärille uskonlahkonsa merkin. Lingamille valkoisen sekä Gunpatille ja Suryalle punaisen. Sen jälkeen pirskotettiin patsaiden päälle hyväntuoksuista öljyä ja ne koristettiin tuoreilta kukilla. Pitkä seremonia päättyi "jumalien herätykseen", jolloin Sham-Rao kilisti pientä kelloa pitkään jokaisen jumalan kohdalla. Luultavasti arvelivat bramaanit, että jumalat yksitoikkoisen seremonian aikana olivat kaikki vaipuneet uneen.

Koska jumalat nyt hänen arvelunsa mukaan olivat täysin hereillä, toi hän alttarille päivittäiset uhrilahjat, sytytti suitsutusastian ja lamput. Tätä tehdessään hän meidän suureksi ihmetykseksemme napsautti sormiaan aivan kuin "kiinnittääkseen jumalien huomion työhönsä". Kappeli oli nyt täynnä suitsutuksen ja poltetun kamferin tuoksua. Sham-Rao sirotteli lisää kukkia alttarille ja istuutui jälleen pienelle tuolille mutisten loppurukouksen. Siveltyään vielä kasvoihinsa kynttilän liekeistä lähtenyttä nokea hän kiersi kolmasti alttarin, polvistui kolme kertaa sen eteen ja poistui takaperin kulkien kappelin ovesta.

Suom. R. L.

Elonpyörä 1962 — n:o 1

Intian musiikin lumoissa

Lyhennetty katkelma H. B. Blavatskyn teoksesta

"INTIAN LUOLISTA JA VIIDAKOISTA"

Olimme saapuneet lähelle bambumetsää, ja kun pysähdyimme hetkeksi lepäämään, huomasin miten väsynyt olin. Ei ollut ihme, sillä olimme aamuvarhaisesta alkaen olleet jalkeilla, ja nyt oli ilta. Seurueen miehet jatkoivat keskustelemistaan, mutta minä olin niin omiin ajatuksiini vaipunut, että erotin heidän puheestaan vain sanan sieltä, toisen täältä.

"Herätkää... Herätkää", eversti Olcott oli tullut luokseni ja ravisti minua. — "Intialainen ystävämme väittää, että on vaarallista nukkua kuutamossa..."

Mutta en ollut unessa, kuten hän luuli, vaan ihanan yön lumoissa syventynyt ajatuksiini. En siis vastannut kunnon everstille mitään.

"Herätkää toki, Jumalan nimessä", toisti hän, "älkää asettuko vaaralle alttiiksi! Herätkää katsomaan tätä ihmeellistä maisemaa kuun loisteessa. Oletteko koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista?"

Havahduin todellisuuteen ja katsellessani maisemaa sukelsivat Pushkinin säkeet Espanjan kultaisesta kuusta tajuntaani. Totta tosiaan: näin kultaisen kuun, joka valoi loistavia säteitään edessä siintävän järven väreilevään pintaan valaisten koko ympäristön aina pienintä ruohonkortta ja kiveä myöten. Kuun keltaisenhopeainen sirppi näkyi suurten tähtien välistä tummansinistä taustaa vastaan.

Olin nähnyt Intiassa oloni aikana monta kuutamoyötä, mutta en vielä koskaan näin ihmeellistä ja harvinaista. On mahdotonta kuvata sanoin tai maalata värein sen kauneutta; sen tajuaa kuin välähdyksenä. Euroopassa, myös sen eteläosissa täysikuun valo peittää suurimmat ja loistavimmat tähdet — mutta Intiassa on päinvastoin. Edetessään sinisellä samettitaivaalla kuu valaisee ympärillään olevan tähtien timanttiketjun. Sen valo on niin intensiivinen, että voi mainiosti lukea kirjettä ja erottaa hyvin puiden ja pensaiden pienimmätkin lehdet sen valossa. Erityisen viehättäviltä näyttävät palmut sen loisteessa. Aluksi ensimmäiset säteet valaisevat rungon kevyesti ylhäältä alaspäin ja voimistuen vähitellen, kunnes lopulta koko puu kylpee sen hohteessa kuin suunnattomassa valomeressä. Palmun lehdet välkkyvät koko yön hopeanhohtoisina ja tummina kuin sametti. Mutta voi ensikertalaisia ja muita kuolevaisia, jotka ovat kuutamossa ilman päähinettä! Sekä kuutamossa nukkuminen että sen katseleminen paljain päin on vaarallista. Intialaisetkaan eivät koskaan ole kuutamossa ilman turbaania tai pagris-hattuaan. Esimerkiksi ystävämme Babu käytti yön aikana valkoista myssyä.

Metsästä kuuluu musiikkia ja kun se on saavuttanut kohokohtansa ja läheiset asukkaat kuulevat "jumalten äänet", kyläläiset kiiruhtavat järven rannalle, sytyttävät "ystävyyden tulensa" ja suorittavat pujas-menojaan. Näimme tulen toisensa jälkeen syttyvän ja erotimme tulenpalvojien mustat ääriviivat, jotka liikkuivat edes takaisin rannalla. Puhtaassa yöilmassa heidän laulunsa kantautui selvästi luoksemme ja saatoimme erottaa jopa sanoja pyhistä lauluista, kuten "Hari-Hari, Maha-deva".

Huomiotamme herätti erityisesti algujasta lähtevät sävelet. Se on jonkinlainen seitsenreikäinen pilli, jonka äänet kantautuivat tuulen mukana jostakin metsän keskeltä. Lähellämme, päittemme yläpuolella asusti apinaperhe, joka ilmeisesti häiriintyi soitosta ja hyppäsi peloissaan maahan ja asettui ympyrään kuin jotakin odottamaan.

"Kuka on tuo uusi Orfeus, jonka soittoa apinatkin kuuntelevat?" huomautin kaikkien purskahtaessa nauramaan.

"Luultavasti joku fakiiri, joilla on tapana soittaa algujaa kutsuessaan apinoita syömään", vastasi Takure ja lisäsi: "Mainitsitte äsken Orfeuksen. Ehkä tiedätte myös sen, että hän ei ollut ensimmäinen jumala, joka lumosi lyyrallaan ihmisiä, eläimiä, jopa jokiakin? Eräs kiinalainen soittaja, Kui nimeltään, kertoo nimittäin seuraavaa: "Kun alan soittaa, villieläimet tulevat nopeasti luokseni ja muodostavat rivin kuunnellen säveliä aivan lumottuina. Tämä Kui eli tuhat vuotta ennen Orfeusta."

"Väitätte siis, että kiinalaiset ymmärsivät jotakin musiikista?" kysyi eversti epäuskoisesti ja nauroi. — "Olen kuullut Kaliforniassa ja muillakin seuduilla taivaan valtakunnan soittajia, mutta minun on myönnettävä, että heidän musiikkinsa on sellaista, että se voi tehdä ihmisen hulluksi."

"Niin sanovat länsimaalaiset musiikkimiehenne myös meidän vanhasta arjalaisesta musiikistamme. Mutta esimerkiksi teidän oopperanne kaikuvat korvissamme villinä kaaoksena, jossa on epäharmonisia säveliä sellaisena sekamelskana, että saamme sen kuulemisesta pääsärkyä. Olen kuullut sekä Lontoossa että Pariisissa Rossinin ja Meyerbeerin oopperoita, mutta minun on tunnustettava, että yksinkertaiset kansanlaulumme miellyttävät korvaani paljon enemmän. — Koko taidemusiikkimme on saanut alkunsa luonnon äänistä, ja jokaisella sävelellä on vastineensa luonnossa. Olemme sanan todellisessa merkityksessä panteisteja, ja myös musiikkimme on panteistista ja suuressa määrin tieteellistä. Arjalaiset rodut, jotka ovat tulleet ihmiskunnan yhteisestä kehdosta ensimmäisinä ja joille annettiin myös ihmisarvo ensin, kuuntelivat tarkkaan luonnon ääniä ja päättyivät siihen, että heidän tuli kirjoittaa muistiin luonnossa esiintyviä säveliä ja harmonioita. Kaikessa on perussäveleenä F, jonka voi erottaa, jos ymmärtää kuunnella oikein, tiheitten metsien huminassa, veden pauhussa, myrskyävässä meressä sekä suuren kaupungin etäisessä melussa. Kaikissa sävelmissämme on sävel F kaiken alku ja juuri, jonka ympärille kaikki rakentuu. Jokaisella nuotilla on myös vastineensa eläinkunnassa, jossa on seitsemän perusääntä, nimittäin vuohen, riikinkukon, härän, papukaijan, sammakon, tiikerin ja elefantin äänet. Niiden avulla luotiin oktaavi."

"En kykene arvostelemaan vanhaa musiikkianne", sanoi eversti, "enkä sitä, miten korkea musiikkikäsityksenne on, mutta minun täytyy myöntää, että kuunnellessani nykyisiä soittajia, en voi havaita heidän soitossaan pienintäkään musikaalisuutta."

"Totta kai ajattelette niin, koska ette vielä ole kuullut oikeita ammattisoittajia ja -laulajia. Mutta kun käytte Paonassa ja saatte tilaisuuden kuunnella Gayan-Samaj-laulajia, palaamme uudestaan keskusteluumme musiikista. Nämä laulajat kuuluvat seuraan, joka on ottanut päämääräkseen vanhan kansallismusiikkimme henkiin herättämisen. Musiikkimme on lähtöisin esihistorialliselta ajalta. Bruce-niminen tiedemies löysi Teebasta sarkofagin, johon oli kuvattu 20-kielinen harppu, ja siitä voi päättää, että myös egyptiläiset tunsivat harmonian salaisuuden. Muinaisina aikoina egyptiläisten lisäksi vain intialaiset ovat tunteneet musiikin, aikoina, jolloin muut kansat taistelivat elementtejä vastaan. Meillä on musiikista sadoittain sanskritinkielisiä kirjoituksia, joita ei vielä ole käännetty edes nykyintiaksi. Niiden joukossa on neljän — jopa kahdeksan tuhatta vuotta vanhoja kirjoituksia, joista käy selville, että musiikkia on siihen aikaan harjoitettu systemaattisesti. Kun eurooppalaiset sanovat, ettei musiikkimme miellytä heitä, se johtunee siitä, etteivät he ole tottuneet siihen."

"Mistä se sitten johtuu? Mikä on musiikkinne salaisuus, jonka vain te voitte ymmärtää? Tosin ihonvärimme on erilainen, mutta ruumiinrakenteemme on samanlainen kuin teidän, ja me synnymme luontoäidin työpajasta samanlaisina; meillä on samanlainen alku ja loppu. Fyysisesti katsoen meitä voi pitää toistemme kaksoiskappaleina."

"Kyllä, mutta henkisesti ja moraalisesti olemme erilaisia, mikä johtuu kasvatuksesta."

"Onko mahdollista, että tämä kasvatus vaikuttaa myös kuuloon?"

"Ehdottomasti. Ajatelkaapa vain kuinka suuri vaikutus ihmiseen on ilmastolla, ravinnolla, ympäristöllä... Tehän tiedätte, miten suuri vaikutus voimistelulla on ihmisen kehoon. Vuosisatojen kokemus on osoittanut meille, että voimme yhtä hyvin harjoittaa sielullista voimistelua. Miten se tapahtuu, on salaisuutemme. Mistä johtuu kotkan silmien tarkkuus, apinoiden notkeus, painijan kiinteät lihakset? Harjoituksesta ja tottumuksesta, eikö niin? Eikö ole siis mahdollista, että ihminen voi kehittää sielun kykyjä samoin kuin kehonsakin mahdollisuuksia? Mutta teidän nykyinen tieteennehän ei usko edes sielun olemassaoloon."

"Pyydän, älkää puhuko noin, Takure. Tiedättehän hyvin, että uskomme sieluun ja sen kuolemattomuuteen!"

"Me uskomme hengen, mutta emme sielun kuolemattomuuteen, sillä jaamme ihmisen kehoon, sieluun ja henkeen... Mutta palatkaamme aiheeseemme, musiikkiin. Olette kaikki tulleet Amerikasta tutkimaan intialaisia ja heidän uskontoaan, mutta ette voi ymmärtää sitä, jollette käsitä, kuinka läheisesti kaikki tieteet liittyvät toisiinsa ja etenkin alkuperäiseen veda-uskonnon filosofiaan."

"Ymmärrän. Tarkoitatte, että musiikkinne liittyy vedauskontoon?"

"Aivan niin — sillä on siihen erittäin suuri vaikutus. Kaikki luonnon äänet, myös musiikki, ovat yhteydessä tähtitieteeseen ja matematiikkaan, siis planeettoihin, eläinrataan, aurinkoon, kuuhun, numeroihin ja taivaankappaleiden kierroslukuihin. Mutta suurin vaikutus on akashalla, ilman eetterillä, jonka olemassaoloon eivät länsimaiset oppineet edes usko. Niin kuitenkin opettivat vanhat kiinalaiset, egyptiläiset ja vanhat arjalaiset. Oppi "sfäärien musiikista" on syntynyt täällä Intiassa eikä Kreikassa tai Italiassa, minne Pythagoras sen vei mukanaan opiskeltuaan intialaisten oppineiden johdolla.

Ilmeisesti on tämä suuri filosofi — joka ennen Kopernikusta ja Galileita opetti, että maa kiertää aurinkoa — on ollut perillä siitä, miten luonnon hiljaisemmatkin äänet ovat riippuvaisia akashasta ja sen vaihteluista. Eräs neljästä Veda-kirjasta, nimittäin Sama-Veda, on kokoonpantu vain hymneistä. Se koostuu mantram-rukouksista, joita on laulettu temppeleissä jumalien kunniaksi. Niiden jokainen nuotti on merkityksellinen, niillä on tarkka sijaintinsa, ja niiden vaikutus on aina yhtä tehokas. Tämän ovat muinaiset intialaiset filosofit ja pyhät miehet jättäneet perinnöksemme."

"Nyt alan ymmärtää", sanoi eversti mietteliäästi, "mistä vanhat kreikkalaiset tarut ovat kotoisin, samoin kuin esineet ja taruolennot, kuten Panin huilu, faunit, satyyrit, jopa Orfeuksen lyyra, jotka esiintyvät Kreikan mytologiassa. Epäilemättä Orfeuksen lyyran maaginen voima on innoittanut vanhoja kreikkalaisia ymmärtämään oikein harmonian ja draamojensa esittämisen rytmin. Olen taipuvainen uskomaan erään tunnetun filosofin väitteeseen, että Orfeus oli muuttanut Intiasta Kreikkaan. Hän erottautui jo tumman ihonvärinsäkin takia ruskeahipiäisistä kreikkalaisista, mikä käy ilmi hänen nimestäänkin: òsqvòs."

"Olette oikeassa, eikä ole epäilystäkään siitä, että juuri Intiassa luotiin muinaisina aikoina puhtain ja korkein musiikki. Vanhoissa taruissakin puhutaan musiikin maagisesta voimasta, ja sitä pidettiin jumalien lahjana ihmisille. Kaikkia taiteita pidettiin jumalallisina ilmauksina, mutta niistä korkein oli musiikki. Niinpä taru kertoo, että Brahman poika, Narada, on keksinyt vinan, joka on luuttua muistuttava soitin. Ehkä ette usko minua, mutta tosiasia on, että vanhat papit, joiden tehtäviin kuului laulaa jumalanpalvelusten yhteydessä, osasivat tehdä ihmeitä, koska se oli merkkinä siitä, että vihityille annettiin taito hallita yliluonnollisia voimia. Huomatkaa, ettei kyse ole mistään silmänkääntötempuista, vaan todellisesta osaamisesta, joka pohjautui luonnonlakien tuntemukseen, ja se oli papeille ja raja-joogeille itsestään selvää."

Suom. R. L.

Elonpyörä 1963 — n:o 1

Henkinen minä ja nirvana

Sen, jonka olemassaoloa vastaan nousevat kaikki meidän nykyaikaiset materialistimme ja jonka he yrittävät pyyhkiä maan päältä vakuuttaen, että kaikki tämä on vain houretta, ei mihinkään perustuvaa järkeilyä, sutrat tunnustavat "ainoaksi todellisuudeksi illuusion maailmassa"... Tämä todellisuus on ihmisen henkinen minä [spiritual ego]. Se on täysin aineesta erillinen ja erilainen kuin materia, vaikka kaikkein hienoinkin. Pelkästään syysuhde [causality] on todellisuutta, koska sillä ei ole alkua eikä loppua, ei mennyttä eikä tulevaa, vaan se on aina olemassa nykyisyydessä. Ja kaikki sen teot ovat pelkästään tilapäisiä ja toisarvoisia ilmiöitä, "salaman välähdystä sähkön valtameressä". Kaikki kulkee ohi, kaikki muuttuu objektiivisessa muodossaan alistuen ajan ja mitan rajoihin, kaikki on illuusiota, mutta kaiken syysuhde on sekä rajatonta että loputonta eikä sitä voi mitata, koska se on todellisuus.

Nirvana ei ole mitään, koska se on kaikki. Parabrahman on ilman tietoisuutta ja tahtoa, sillä Parabrahman on absoluuttinen "universaali tietoisuus" ja ehdoton tahto. Pythagoraan loputon, aluton ja ilman syytä oleva monadi on kaiken alkusyy. Luotuaan triadin [kolminaisuuden] monadi, "joka asuu pimeydessä ja hiljaisuudessa", palaa omaan näkymättömään ja huomaamattomaan asuinsijaansa". Ja kuitenkin Prokloksen mukaan se on myös "Ikuinen Jumala" ja koko maailmankaikkeus hakeutuu sen ympärille. Juutalaiset kabbalistit opettavat myös, että heidän Ajin Sofinsa on kuin jotain tiedotonta, jolla ei ole omaa tahtoa, sillä ajin tai Ajin Sof on itse syy, ja sana ajin sananmukaisesti käännettynä tarkoittaa seuraavan sanan kieltämistä – ei mitään. "Hengellä ei ole muotoa ja siksi siitä ei voi sanoa, että se on olemassa", opettaa buddhalainen teos Prajnaparamita (Viisauden täydellisyys).

— Mitä nirvana on? kysyi kuningas Milinda arhatilta (pyhältä) Nagasenalta. — Miksi hyveiden neljän polun hedelmät johtavat nirvanaan? Mikä on olemassaolon alkusyy?

— Polku nirvanaan voidaan osoittaa, mutta sen syytä ei tiedä kukaan, vastasi viisas.

— Miksi?

— Koska nirvana on itse syysuhde. Se mikä nirvanan muodostaa — tuolla puolen kaikkien sanojen... on salaisuus, jota ei voi saavuttaa erillään sen omasta luonnosta... ihmisen järjellä. Silmä ei voi nähdä sitä, korva ei voi kuulla sitä, nenä ei voi haistaa sitä, kieli ei voi maistaa sitä eikä keho voi tuntea sitä.

— Siis, oi Nagasena, nirvanaa ei ole olemassa.

Suuri kuningas, nirvanaa ei ole olemassa, mutta se on. On kuitenkin korkea aika palata meidän "illuusioiden" maailmaamme ja jatkaa Mokan pilarin tutkimista...

Lähde:

H. P. Blavatsky: Hindustanin luolista ja tiheiköistä I

Suom. Saara Juneja

Ihmisyyden tunnustajat 2013